turhaa, mutta värejä

Vuosisadan synkin päivä. Taas. Vapaan kirjoittamispäiväni käytin turhaan paperin edessä istumiseen: ei mitään kirjoittamisvirettä. Ajattelin taas kaiken kirjoittamisen olevan turhaa. Enkä voi tehdä mitään ilman kunnollista aikaa. Ja kun joskus on aikaa, en voi sillä sekunnilla ryhtyä työhön (vaikka nopea olenkin). Kirjoitin jotakin, mutta tarvitaan oikea vire. Aika hupenee. Vai olenkohan minäkin niitä, joille kirjoittaminen on oheisajanviete, jos parempaa on tarjolla, niin...

Mutta katsoin illalla Liikennepoliisi-ohjelmaa, jossa poliisi totesi: I'm getting hungry, tired and grumpy. But I'm a professional. I can't let a few setbacks turn down an otherwise perfect day.

Tosiaan, päivä muutti luonnettaan iltaa kohden: vesipumppu käynnistyi yskien, ja nosti vettä järvestä. Uskomatonta. Alan uskoa fysiikan lakeihin. Ja toinen: tein poikien kanssa takkaan tulet, ja poltimme pahviroskia. Ja minkävärisiä liekit olivat, kysy sitä!!! En tiedä, mistä värit tulivat. Vihreitä, sähkönvihreää, koko iso liekki siis, ja sitten sellaista vihreää, siniseen taipuvaa, mitä on 60-luvun tapeteissa, retroväriä. Sinistä, siis aivan hehkuvan kirkkaansinistä. Valkoista, se oli ehkä pelottavin liekki, näytti räjähdysherkältä. Violettia, kaunista lilaa. Saattaa olla, että värien synty oli monen osan summa, veikkaan yhtenä kosteutta. Sadesäällä kaikki mökin sisälläkin on kosteaa. Toisaalta, paperit ja pahvit olivat värillisiä. Keltainen paloi vihreänä - tosin niin sininenkin. Jäljelle jäi värillisistä liekeistä valkoista tuhkaa.

Näin taas unia, jossa vahtimani lapsi putosi maankoloon, ja paikalle tuli kokonainen italialainen poliisikomppania (garabinieerit ruskeissa univormuissa). Lapsi pelastui tietenkin, en nyt muuta olettanutkaan, ruumiin ja hengen vammoihin suhtaudun unissa kovin suurpiirteisesti, time heals, darling, kun kerran olet elossa, niin olet elossa, mitäs tuosta, juokse äitisi luokse. Mutta sen jälkeen näin unen, jossa pankkitililtäni oli hävinnyt rahaa, joku oli käyttänyt pankkikorttiani, siellä oli ottoja, kuten opettajien työhuonevähennys 300 000 euroa, silmien taittovirheleikkaus 270 euroa, Topi Santasen kahvila, Lievestuore, 30 euroa, jne. Kaikki sellaisia no, ehkä-uskottavia. Naurattavaa kyllä, rahallisista menetyksistä (toisin kuin hengenvaarasta) sain suoranaisen paskahalvauksen, ja ryhdyin heti selvittämään asiaa, mutta oli perjantai-iltapäivä ja kaikki kiinni. Puhelimia ei ollut keksitty.

Illalla luin pojille Grimmin satua, jossa kolme pikkumiestä auttoi hyvää tyttöä. He käskivät tyttöä lakaisemaan pikku talonsa takapihaa lumesta. Ja kas, lumen alta paljastui tummanpunaisia mansikoita, ihme. Talvella lumen alla sulaa maa ja mansikoita. Tämä toi mieleen omat lumiuneni. Lumi ja kylmyys on vain harhaa, peitettä.

Keskimmäinen 4-v. pohdiskelijalapsi on siirtynyt miettimään luonnontieteellisiä asioita: kuka lannoittaa metsän puut? Mitä hyötyä ruohosta on? Kuka oli ensimmäinen ihminen, mistä hän syntyi? Sateella kalojen on kätevä olla vedessä, ne eivät kastu. Esikoinen pohdiskeli, että keltamustat ampiaiset ovat entisiä Espoon Hongan pelaajia, seuraavassa elämässään.

Kaikkialla on pikkuruisia sammakoita. Parin sentin mittaisia, aika söpöjä. Niitten hyppiminenkin on aika kevyttä. Pojat ottavat niitä kämmenelle. Minä taas pidin kädessä pientä särkeä, tunsin sen sydämen sykkivän! Pelosta kylläkin, mutta kuitenkin.

En haluaisi ajatella syksyä. Aloitan kokopäivätyön taas elokuussa. Odotan jotakin jumalallista väliintuloa, että se estyisi. Lähinnä kaikessa huolestuttaa, miten ehdin kirjoittaa - tätäkään vähää.