Nyt olen nähnyt, miten lapseni reagoivat paratiisiin: mykistymällä. Villit pojat uhkuvat tyyneyttä, ovat asiallisia, rauhallisia. Kukaan heistä ei sano pariin tuntiin sanaakaan. Kukaan ei tahdo minulta mitään. Kukaan heistä ei edes tule luokseni. Kun kutsun heitä syömään keksejä ja juomaan mehua sanani kaikuvat miltei kuuroille korville. Että olet paratiisissa, ja joku sanoo, että tule ottamaan vähän keksejä. No, voinhan minä tullakin, eihän siinä mitään. He ovat myös ilmeettömiä, he ihmettelevät, hämmästelevät sanattomasti, koska eivät sano mitään.
Olemme vierailulla serkullani. Tiesin käyvän näin. Numeraalinen määrä leluja pihassa, polkutraktoreita, kärryjä, kaivureita, kuormureita, paalaajia, lapioita, majoja, leikkimökki, velmuileva iso koira (isä tuntematon), Vuokko-kaniherra, liukumäki, kiipeilytelineitä, teltta, kymmeniä vihaisia sonneja, latoja täynnä koneita, traktoreita, välineitä, työkaluja, johtoja, letkuja, vipuja, hydrauliikkaa, aurinkoa, hiekkaa, aikaa, leikkikavereita, ruskettuneita poikia, pyssyjä, peräkärryjä, leikkimökissä mikrouuni, puhelin, viileää ruohikkoa - haluaisitko vielä jäätelöä ja keksejä?
Kaikki tämä siivilöityy poikien tajuntaan. Mitään ei tule sieltä pois.
No comments:
Post a Comment