rakkaus

Silloin rakastan, jos kerran ajattelen sitä, miten ruoho siellä luonasi jäätyy. Kolea tuuli puhaltaa puiston läpi, korret jähmettää halla. Ajattelen sitä, miten sinä tunnet kylmän. Laitat villapaidan, pyöräilet töihin. Tunnen sen, mitä sinä tunnet. Ajat ylämäkeen, horsmat reunustavat polkua, jolla ajat. Hengityksen voi nähdä. Kukaan ei enää huomaa luontoa, on harmaata, pilvet roikkuvat synkkinä. Villapaitasi alla voin lämmitellä kylmiä käsiä, hohdat lämpöä.

Samassa kun kirjoitan tätä, huomaan, että katonrajassa roikkuu pieni avain. Kuparinvärinen. En ole koskaan katsonut tuota katonkulmaa, enkä ole huomannut avainta. Voisin ottaa sen alas, villalanka kutittaisi kämmentä, avain olisi siinä kevyt. Kämmenellä.

kaikenlaista, mm. siirtymistä naiselliseen elämään

Kuopus on väsynyt ja inttää vastaan. Hänelle jää levy päälle. Vettä olisi pitänyt juoda päiväkodissa, hän muistaa pihassa, kun olemme kävelemässä jo kotiinpäin. Vettä, hän huutaa ja haraa jaloillaan vastaan. Hän huutelee vettä koko matkan, jännittää itsensä kaarelle rattaissa. Vielä puoliunessa yöllä hän saa vesilasin käteensä, juo sen tyhjäksi ahnaasti ja sanoo: Kyllä, vettä vain. Samassa hänen kasvojensa ilme jäykistyy, ja hän heittää mukin pois ja parkuu: Maitoa piti olla!

Kotona iloinen ja puhelias kuopus ei luota päiväkodin täteihin, hän kyräilee heitä kulmiensa alta. Tekee kyllä mitä he sanovat, mutta hyvin epäluuloisena. Hän ei osta sikaa säkissä. Puhuminen olisi periksi antamista, yhteisyyttä, hän ei anna sellaiselle pikkusormeakaan. Pitää ajatuksensa ominaan. Jossain vaiheessa hän varmaan muuttaa taktiikkaa. Kerran hän oli jo ratkennut puhumaan ja hän puhuu yleensä kovalla äänellä (koska muuten ei kotona saa ääntään kuuluviin) ja tädit sanoivat, että leikkihuoneesta kaikui joku uusi ääni.

Olemme päiväkodin pihajuhlan jälkeen kotona puoli kahdeksalta. Olen yksinhuoltaja, my husband suunnittelee kaupunkikuvaa jossakin toisaalla ja annan kaiken organisoitua itsekseen. Ainakin kahdeksan eri ihmistä käy sanomassa, että teidän pojille sitten herkut maistuvat. Keskimmäisellä on lautasella kukkurallinen muffinssilajitelma, kuopuksella neekerinpusuja. Mietin päivien kulkua, menemme pyörillä ja autolla ja pyöräilypäivänä on muistettava vaan laittaa housut. Iltapäivällä on pestävä pyykkiä ja laitettava syötävää, tänään en ehtinyt tiskata. Huomenna olen työssä iltakahdeksaan, puhun yleisölle taas jotakin, käyn välillä kotona laittamassa ruuan ja pesemässä pyykkiä, my husband jolle soitan, että hänen on tultava kotiin siksi, hän ei vastaa, vaan puhelimesta kuuluu: olette pidossa. Olette yhä pidossa. Olet itse pidossa!!!! Kännykkää ei vaan voi sulkea ponnekkaasti niinkuin lankapuhelinta, ei voi sanoa, että löin luurin kiinni. Hän tulee, mutta nyt jää kaupunkiin jonnekin kulmaan tyhjä, suunnittelematon alue, siihen ei tule hotellia, vaan tuuli kalistelee pian huurteisia väinönputkia ja pajuja ja sen aukion päällä lentelee lepakko siihen tyyliin kuin ei mikään lintu.

Vapaahetkenäni haen nopeasti Bergmanin kirjan Yksityisiä Keskusteluja kirjastosta ja samalla reissulla ostan sukkahousuja ja kokeilen hajuvesiä. Sukkahousuni repeytyivät molempina päivinä, en osaa varoa niitä yhtään, ne ovat epäkäytännöllisen ohuita. Mutta tänään näytän varmaan joltakin, joka useinkin hankkii itselleen hajuvesiä ja kosmetiikkaa. En koskaan, ennen tätä. Mietin, miten paljon hajuvettä voi suihkuttaa ranteeseen, ettei vaikuta halvalta naiselta. (Halpoja ne hajuvedet eivät kyllä olleet.) "Naiseus ei ole rooli." Hmm. Olen elänyt nuorena ympäristössä, jossa naiseuden korostaminen liitettiin kevytkenkäisyyteen, vähään älyyn ja sen sellaiseen. Jos olet kaunis, niin minkä sille voi, mutta yritä peittää se, tai ainakin olla rationaalinen, ahkera ja vaatimaton, ja urheile paljon - nämäkin auttavat jo alkuun. Minäkin opiskelin pitkää fysiikkaa ja matematiikkaa. Puhumattakaan kemiasta ja biologiasta ja maastojuoksusta. Olisin päässyt niin paljon helpommalla, kun olisin vaan esim. ostanut korvikset tai minihameen. Kaikki nämä sijaistoiminnot, turhaan.

Mutta tällainen naiseuden korostaminen on kyllä rooli, tyylivalinta. Tämä on niin vaikea asia. Naisellinen, mitä se on? Jotakin viehkeyttä? Hyväntuoksuisuutta (siitä on joskus ollut puhetta). Huoliteltua? Olen kyllä periaatteessa kaikkea tällaista vastaan, kaikkia luokitteluja vastaan, ylipäätään kaikkea vastaan, ongelma on varmaan siinä. On hyvä, että on kaksi eri sukupuolta, ja tunnen vetoa miehiin. (Tähän asti pääsen ajattelussa ongelmitta.) Vastustan vaan kaikkia ulkoa määrättyjä asetuksia, kuten naisellisuuden vaatimustakin. Ällöttävä sanonta muuten, että joku löysi naisellisuutensa. (Siihen asti hän pukeutui varmaan säkkikankaaseen.) Mutta nyt en vastusta, vaan ryhdyn naiselliseksi. Nyt vaan seuraan sitten, että mikä muuttuu, kun luovun poikamaisesta tyylistäni. Ainahan voin raportoida siitä blogissa, silmäpaoista, jne.

Uni

Unessa (keskellä päivää) olen asunnossa, kerrotalossa. Asunto on miellyttävä, pehmeä matto lattialla, paljon kirjoja, valoisaa, lämmintä, vaikka ulkona on viileää. On ilta. Olen järjestellyt kirjojani hyllyissä. Asunnossa on paljon ihmisiä, mm. työpaikaltani. Asunto on kotini. Sanon ääneen: En varmaan millään totu ajatukseen, että tämä emme asukaan enää täässä, vaan tuossa vieressä. Vasta sanottuani tämän ymmärrän, että asia todella on niin. Neljäsosa kirjarivin kirjoista on minun. Siellä täällä, ainakin neljässä paikassa, on minun tavaroitani. Asunnossa asuu nyt joku muu pariskunta. He ovat myös paikalla, odottavat.

Menemme koko perheellä viereiseen asuntoon. Se on täsmälleen samanlainen, ja niin ovat myös vielä kaksi seuraavaakin, samassa kerroksessa, tyhjillään (niihin siirrymme seuraavaksi, ajan mittaan). Oma asuntomme on tyhjä ja viileä, siellä on ainoastaan ruskea kulunut sohva. On hiljaista. Kaikki on aloitettava alusta, ajattelen.

Puhelin soi. Esikoinen vastaa tyhjässä asunnossa. En puutu puheluun. Joku selvästikin kysyy, oletteko kotona, koska esikoinen vastaa: Kotona? Ei todellakaan, kotini on itä-Suomessa (hän tekee näin, höpöttelee mitä sattuu). Ei, hän jatkaa, olemme nyt... Närpiössä. (hän ei varmasti tiedä missä se on, keksii omasta päästään, faktoja, kuten että ranskalaiset syövät kaikkea, kitarisojakin). Pian soi ovikello. Siellä on pomoni, soittaja. Hän on närkästynyt. Käskee meitä tulemaan heti viereiseen asuntoon, mitä äsken poistuimme.

Näin unta, jossa silmieni alla oli mustaa, meikkiä. En juuri meikkaa, mutta sillä kertaa meikit olivat valuneet.

Nukumme pimeässä, luotamme omiin kykyihimme.

Olemme taiteiden yössä lasten kanssa. Katsomme akrobatiaesitystä.
- Mitäs pidit, kysyn esikoiselta.
- Ai mistä? hän kysyy.
-Voimistelijasta. Siitä esittäjästä.
- Mistä voimistelijasta? hän kysyy.

Me olemme katsoneet aivan eri asioita.

höpö höpö

Olen työpaikalla. Ovessa on jonkun liimaama sarjakuvakuva, siinä on tiikeri, Lassista ja Leevistä. Seinällä lukee: Varo etteivät laatikot kaadu! (siis älä koske niihin). Ja toisella puolella valkokangasta

HU
Muis
ES
tul
nät
pap
Virh
mu

Tietokoneen ääressä juon kahvia ja syön keksejä, mikä herättää kauhistusta muissa. Mitä siitä, kesänikin vietän kuolinpesässä.

Piilotin nyt kuitenkin kahvikupin tietokoneen taakse.

Töihin ajoin pyörällä sateessa kypärä hupun päällä. Alan päästä vauhtiin. Kuiskaa okei.

Katselin pyöräillessä muita pyöräilijöitä ja kävelijöitä. Aika suuri osa näytti siltä kuin sadetta ei olisi ollutkaan, mitäs siitä. Sellaista lavasteissa liikkumista, ei niin tosissaan. Pianhan sitä on perillä. Tukka vähän kastuu, ja reidet, mutta nehän kuivaa. Neuvotteluissa on vaan hyvä näyttää vähän kostealta. Audrey Hepburnilla oli samanlainen leveälierinen hattu, ja viehättävät vesipisarat tukassa ja poskilla.

Mietin miten tyhjänpäiväiseksi höpöttelyksi blogi voikaan mennä. Tässä oli esimerkki.

Äsken rentouduin työajan loputtua ja kuuntelin radiota, jossa kerrottiin ranskaksi Le livre de vatanen-elokuvasta, ja ranska, tai mikä kieli vaan, espanja, venäjä, kukin omalla tavallaan, on parasta musiikkia korville. Elävää musiikkia, äänirunoa, parhaita hienovaraisia melodioita, katusoittoa, maiskutusta. Voi aistia huulten asennot, miettimisen ja rytmin. Olen aina ajatellut näin. Puheesta. Jos todella haluan lepuuttaa korviani ja ajatuksiani, kuuntelen vierasta puhetta, kun suomen kielestä on niin vaikea irrottautua. Siinä ei tarvitse olla merkityksiä, tai saa vähän olla, ne eivät haittaa. Niinpä siis ilahduin kun näin, että joku ajattelee samoin: Kala nimeltä Wanda-elokuvassa on nainen, joka nauttii suunnattomasti kuullessaan vierasta kieltä. Venäjää kuullessaan hän piehtaroi lattioilla ja kierii huonekalujen päällä orgasmin pauloissa.

Entä tulevaisuus sitten? Tässä yksinään maailmassa kirjoitan. Näen tulevaisuuden kalanvärisenä hopeanharmaana pintana, viileänä, limaisena. Ja se pinta on lähellä, en voi ojentaa käsiäni suoraksi koskettamatta sitä. Siihen voi upottaa käden, kyllä. Selvästi sen takana on jotakin, iso maailma, sen edessä vain on limapinta.

Tuntuu, kuin olisin muuttanut entiseen Itä-Saksaan. Ei siinä mitään, kaikki on vallan ookoo. Maa on tuttu. Tunnen sen kirjakielen kaikki hassut omituisuudet. Kaikki on hyvin selkeää, minulla on rooli. Sanotaan tottakai, ja näytellään mukana. Sen teen. Se on helppoa ja mukavaakin. Asioista voi tehdä helppoja, sanotaan vaan, että tiedän mitä teen. Kaikella on merkitys. Tärkeitä merkityksiä on vain vähän. Asiat ovat sisäisiä.

Iltapäivällä olen niin väsynyt, että kun avaan työhuoneessani työpaikalla radion, kuulen sanat ääninä. Tauot väleissä, koska ääni ei voi olla aina yhtenäinen. Tältä se kuulostaa. Sanat ääninä, jotka eivät tarkoita mitään.

Radiossa puhutaan meduusoista. Ja joka puolella on rakennustyömaata. Katselen taas ylhäällä parakin reunalla istuvaa miestä, hän ajattelee. Hän näyttää olevan kaukana, vaikka on aika lähellä. Hän on sormen mittainen.

Emme kuitenkaan katso peiliin, ja jotkut hauskat sanonnatkin ovat jääneet. Kuitenkin, tiedämme miten jatkaa. Aivan sokkonakin tiedän, aivan kuolleenakin tietäisin miten jatkaa: kävelisin eteenpäin, vaatisin totuutta, etsisin sitä, kutsuisin sitä, en antaisi periksi. En pysähtyisi ennemmin.

Minulla on ystävä, nainen. Hänestä sitä ensin ajattelee sydäntä, joka on epämääräisen muotoinen kivi, kulmikas, ja sydämen ympärillä on vyöhyke, jossa vaihtuu lämpötila, kylmästä kuumaan. Punaista hehkuvaa hänen sydämensä ympärillä on. Kivi on aivan tavallinen, ja sen pinnassa on vähän jäkälää - ja kivi on kääritty muovipussiin.

Hän on Irene. Joskus kerron hänestä.

Illalla luen Dresdenin pommituksista. Kurt Vonnegutin kirjaa. Pidän niistä.. olin opiskelijana Dresdenissä ja kävelin Frauenkirchen ohi, joka oli numeroituina palasina joen rannassa, kokoamista odottamassa. Kivet. Nyt se on taas rakennettu. Sen sisällä rukoillaan taas. Kaupungissa oli luonnontieteellinen museo, jossa oli täytettyjä eläimiä, sukupuuttoon kuolleita eläimiä, yksi niistä sivettikissan näköinen olento, sähähtämässä, hampaat esillä. Me katsomme sitä. I'll tell you, that's a vicious animal, sanoo vanha mies vieressäni. Joku toinen mies piti kädessään mustaa sateenvarjoa, kokoontaitettua ja taputteli sitä toista kämmentään vasten: hän harkitsi.

Ulkona toistuvia tylsiä ääniä, keinotekoisia. Sellaisia, joista ei tiedä mistä ne johtuvat. Valkeat lokit tummia pilviä vasten. Yksinäisyys. Jotakin pelottavaa ja kaunista. Jotakin, joka tekee kaiken turhan tuntuiseksi.

Ajattelen kirjoja, ja sitä mitä ne ovat, esineinä tai asioina. Siekkisen kirja on saunavihta, haudutettu, kotoinen, pihakoivusta taitettu. Vonnegutin kirja... en osaa sanoa, mikä se olisi, mieleen tulee vain kahvila jossakin Valloissa, sen ikkunanvierustiski, jossa on avoin sanomalehti. Kahvin tuoksu, pysähtynyt tunnelma.

Joskus on hyvä katsella omia jalkapohjiaan peilistä. Ne ovat likaiset, kävelin ulkona paljain varpain. Eilen pihan yli meni kuumailmapallo, aika alhaalla. Taivas oli sininen, pilvetön, ja kori oli täsmälleen yläpuolellamme, ja sen päällä valtavan iso raikkaanvärinen pallo.

Olen yksin. Kysyn Kuka tuli oven käydessä. Kuuluu askelia. Kuopus vastaa Ei kukaan.

virtaa

On eittämätön huumorintaju. Se on sitä, tulevaisuudessa voisin ajatella slapstickin kirjoittamista jollekin tv-kanavalle. Vakavasti ottaen, tämän vuoden aikana voisin väsätä jonkinlaisen kokoelman, ehkä ne olisivat novelleja, lyhyttä proosaa. Kun aikaakin nyt kerran on entistä vähemmän.

Tänään kuuntelimme lastenmusiikkia. Siitä tulee liian haikea olo. Musiikista huomaa ajan kulun, sen virta vie eteenpäin, loppuun saakka. Tyhjään tilaan kappaleiden välillä, jotka ovat tavallaan helpottavia, niissä voi karistaa selästään ajan taakan, olla kuin sitä ei olisi. Kuolemisen hetki on tyhjä tila. Vain hetken. Kun kuuntelemme lasten kanssa, katsomme kaikki samaan suuntaan, vaikka olemme nyt lapsia, emme ole sitä aina, koska nyt olemme, nyt olemme ja katsomme sitten tätä lapsuutta sieltä etäämmältä, millaista se sitten on, sitä emme tiedä.

Vaikka joskus ajattelenkin, että joudun kuuntelemaan aina näitä lapsellisia lauluja hopsun topsun, ei oo sammakolla korvia, niin silti rupean kuitenkin aina vollottamaan. Omien lasten takia, ja koska muistan laulut omasta lapsuudesta. Putosin järkytyksen tilaan, kun kuulin aikuisena ensi kertaa Musta kana ja valkoinen kana-laulun. Sitä lauloimme pääsiäisnoitina Denicen kanssa P:n talossa hänen isoäidilleen. Muistan sen selkeästi, seisoimme vierekkäin oven vieressä ja D hoiti laulupuolen ja minä keräsin saaliin. Tänään kuuntelimme Täti Monikaa, ja olen varma, että me lapsena lauloimme myös säkeistön Peppu heiluu näin, vaikka sitä ei levyllä ole. Se oli ala-asteella, ja hullut kaksoset, joista toisesta tuli teurastaja vaativat peppu-osuutta ja se laulettiin, ja se tuli osaksi meidän maailmankuvaamme eikä siitä enää poistu.

Rääyn myös kun kuulen laulun Saavun keskelle Venäjänmaan, laukussa leipää ja piimää vaan, ja jos mua hiukkasen onnistaa.. tämä tuo taas aivan erilaisia muistoja, peuroista, Pietarista, käsittämättömästä. (Mitä on absurdi?)

Toivon kiinalaista päivänvarjoa, vaaleanvihreää, reunoissa mustia kukkia ja kuvioita. Laittaisin sen työpöydän päälle.

Olin kuitenkin tulossa blogiin kirjoittamaan vain alla olevaa kohtaa, joka oli Siekkisen Äidin hauta-kirjan loppupuolella. Mistä sen tietää, että joku tuntuu omalta?

Minä soutelin vierasta järveä, aurinko oli korkealla mutta se ei ollut vielä kuuma. Järvellä oli karikko, kiviä sikin sokin kahden saaren välissä, halusin soutaa karikon läpi. Karikot ovat minua aina pelottaneet. Yöllä, pimeässä järvellä en pelkää muuta kuin keskellä selkää olevaa kiveä johon vene törmää ja hajoaa, kivi olisi liukas ja limainen ja sileä enkä minä pääsisi kivelle turvaan, minun täytyisi hukkua kiven viereen. Sitä en haluaisi.

hyvä kirja ja muuta

Olen ajatellut, ajattelen aina silloin tällöin oikeastaan, ammatiksi postinkantajaa, tai kirjastotyöläistä. Kun kerran pidän tätä nykyistä akateemista työtäni hanttihommana, niin miksen tekisi jotakin sellaista, jossa vastuu olisi pienempi. Onhan siinäkin iso vastuu tietenkin, että kirjeet menevät perille, ja että kirjastosta löytyy haluajille kirjoja, eivätkä ne häviä minnekään - hyvänen aika, kun sitä ajattelee, aivan liikaa vastuuta on niissäkin. Otan kaiken aivan liian vakavasti. Lähestyn nykyistä työtänikin aivan väärältä kantilta, tärkeintä siinä on olla itsevarma, millään muulla ei juuri ole merkitystä, muu ei tarjoa haasteita. Vastuuttomuus tai itsevarmuus, niistä täytyisi nyt valita.



Perjantaina menin töihin tuntia liian myöhään, lähdin vahingossa tuntia liian aikaisin pois. How come. Lisäksi unohdin keskimmäisen metsäretkieväät ja esikoisen iltapäiväkerhon lelupäivän. Ja turha mainitakaan, kaikilla pitäisi olla aina varavaatteet kerhoissaan, paita, housut, jne, sadevaatteet. Yhtenä päivänä keskimmäiseltä likaantui housut, toisena kuopus ryysti kalakeittoa. Sitten pitäisi pitää kirjaa, mitä varavaatteita heillä on siellä.



Mutta siis perjantaina, yllättäen autossa katsoin kelloa, ja se oli vasta yksi. Olin sanonut olevani kahteen ja repiväni vielä ne 24 tyynynliinaa, mutta kun olin jo matkalla, niin annoin olla, olin jo laminoinutkin pari tuntia, ja siten ahkeroinut kohtuullisesti, niin menin kirjastoon ja lainasin kirjan, jonka olen jo kauan aikonut lainata kirjoittamisen opintojani varten, ajattelin jo ennakolta, että se on varmasti hyvä, vaikken kirjasta mitään tiennyt. Se oli Keijo Siekkisen Äidin hauta. Se ja pari muuta etupenkillä mursivat jonkun ahdistavan kehän, taivas näytti yhtäkkiä avarammalta, näköalat laajemmilta. Vaikka en ollut vielä edes avannut niitä.



Vielä ennen avaamista keinuimme puistossa ja kuopus sanoi: Älä keinuta liian kovaa, etten putoa tuonne taivaalle. Taivas oli hyvin sininen, ja tuuli kovaa. Tuuli lennätti hiekkaa ja teräviä roskia, ihoa pisteli. Voimakas puuska tuntui ensin hauskalta, vähän pelottavalta. Tuulella on valtava voima.



Rakastan sitä tapaa, millä tuo Siekkisen kirja on tehty. Jotenkin puhellen ja sillä tavalla, että se on lempeä kääre. Luin sitä eilen illalla ennen nukahtamista ja tänä aamuna sängyssä maaten puoleenväliin ja ajattelen kirjoittajaa, kertojaa, joka on kirjan tekstissä, aivan pinnassa. Hän tuntuu mukavalta.



Ja miten se aikakin kirjassa menee, eihän tällaisia asioita voi kertoa - mutta kertoja puheleekin kuolleelle äidilleen - että isä on nyt yksissä sen Elman kanssa, vanhan romanssinsa, ja Elma on ruvennut muistuttamaan sinua. Pidän siitä, miten aikaa kerronnassa käsitellään.



Ja huumori: Et sinä ajatellut sanojakaan niin kuin minä, että jollakin sanalla on oma nimi ja että se on lihava tai laiha tai pulska tai kevyt. Olen lukenut, että jos alkaa miettiä sanoja liikaa, pelata niiden kanssa, niin se on tyypillistä jakomielitaudin kylään tuloa se.



Ja sisarukset, ja kuolema: .. mies luuta ja nahkaa tulee mäelle, kävelee ohi saunan siinä mäen rinteessä, mies luuta ja nahkaa ja parta pitkä kuin joulupukilla elää vaikka on luullut kuolevansa, sisko näkee veljensä, veli siskonsa. Ei niillä ole tapana rynnätä, ei niillä ole tapana halata, niillä on silmillä märkä pinta molemmilla, äitisi katsoo ja sanoo: päivää. Äidillä on käsi iso kuin lapio , se ojentaa ja tarttuu miehen käteen, se käsi on kapea ja voimaton ja muhkurainen kuin tervalepän oksa.



Kuoleman nähdessään pitäisi osata väistää, mennä ohi, ei kysellä mitään. Jos se on pieni poika, niin anna vaan sen leikkiä ja riehua. Jos se on vanha nainen, jolla on suussa sininen kieli, jo homeessa, lyö vaan ovi kiinni sen edessä.



Aamuauringossa - tumma verho on vielä ikkunan edessä - mutta alhaalta se on auki ja sieltä näkyy aamuauringon valaisema metsänpohja. Sataa sulaa hopeaa. Sataa kirjan takia. Se myös muistaa lukeneensa tämän kirjan, sade. Ja pian se lakkaa ja aurinko paistaa, nyt ruoho kimmeltää. Yksi vesipisara heijastuu peilistä, ja vielä sieltäkin se häikäisee silmää.



Makailen vaan edelleen ja katson peiliä ja ajattelen, miten herätessä silmät ovat enemmän vinot kuin päivisin. Päivällä olen enemmän länsimainen, yöllä en ollenkaan. Sitten tulee kuopus, joka on lyönyt pari päivää sitten silmäkulmansa sängynnurkkaan ja koko silmä on alkanut mustua, luomi, ja silmän altakin. Hän tulee silmänsä kanssa ja se on kuin Harmageddon. Bad eye, tuo mieleen vanhat kauhufilmit, joissa oli haamuja, silmät laajalti mustiksi meikattu. Kuopus hymyilee, ja vasta tuo hymy ja silmä yhdessä...

valintoja

Pöydässä käsivarteni vieressä on punainen läikkä, se näyttää vereltä ja joka kerta havahdun kun katson sitä. Se ei ole verta, se voisi olla punaviiniä, muttei ole ja eivätkö ne ole sama asia - verta, viiniä. Mutta se on mustikan mehua lasten iltapalasta.

Tänään aloitin luopumisen työstäni. Tämä on irvokasta, mutta tarpeellista. Olen ollut vanhassa työssäni neljä päivää, eikä se ole vielä edes käynnistynyt. Työ on epäreilua kaikkia osapuolia kohtaan, koska en tee sitä koko sydämestäni, en edes juuri pidä siitä. Joistakin sen osa-alueista pidän kyllä, mutta valtaosasta en. Eivät kaikki muutkaan tee työtä josta pitävät tai rakastavat - mutta haluaisin työn, jota voin sillä tavalla tehdä. Päätin tänään katsoa vuoden ja päättää sinä aikana, miten jatkan. On helpottava tietää, että voi valita.

Tänään päiväkodin ohi meni roska-auto. Meillä on kotona aivan samanlainen. Oli musertavan hienoa nähdä se isossa koossa ja liikkeellä. Lelut voivat todella herätä henkiin!

Leikkipuistossa söimme väsyneinä ja hikisinä jätskejä, istuimme kalliolla. Katselimme milloin esikoinen ilmestyisi ulos iltapäiväkerhon ovesta. Eräs tyttö hellehameessa ja sandaaleissa katseli kuopusta ja sanoi: Mä voin sanoo yhen jutun tosta jätskistä, et ku syö vähä vielä, niin tulee aika hyvä suklaajuttu sitte lopuksi, sellainen pahkura.

Kuopus on väsynyt, eikä puhu päiväkodissa mitään. Hän ei varmaankaan näe mitään syytä puhua, koska vain ystäville puhutaan: puhe on osoitus välittämisestä ja lämpimistä suhteista. Eilen hän istui ulkona penkillä lamaantuneena, kun menimme hakemaan. Hän oli juuri kaatunut kyynärpäät naarmuille. Hänellä oli päässään iso repaleinen hellehattu ja hän istui olkapäät alhaalla. Likaiset pikku varpaat pikku sandaaleissa. Niin surkea näky. Öisin hän kääntelehtii ja sanoo surumielisesti, unissaan: Pieni leppäkerttu vaan..

Siis, vain vuosi. Vai onko kaikki vain sitä, että mikään työ ei voi olla niin merkityksellistä, kuin omien lasten kanssa oleminen? Kotiäitinä olemisessa ei tarvinnut sen tärkeyttä kyseenalaistaa, se oli selkeä valinta ja helppo päätös. Mikään työ ei voisi olla yhtä tärkeää, ei edes kirjoittaminen, että siitä olisi luopunut. Mutta nyt, tarvitsisin työn, jonka voisin yhdistää kirjoittamisen kanssa onnistuneesti. Voinhan kokeilla nykyistäkin, ehkä sekin onnistuu. Mutta haluaisin myös pitää siitä, mitä teen.

My first day at work; anatomy on preparatory plate; go find some dinner in the fridge; I am relatively busy; in deep shit

Ensimmäinen työpäivä, enkä ehtinyt ajatella yhtäkään vapaata ajatusta ennen iltayhdeksää. Melko tylyä.

Työpaikalla sain monia halauksia, ja jo vuosia talossa olleet työntekijät hämmästelivät, että olenko ollut siellä aiemminkin. Kyllä olen, jo ennen heitä. Poissaolevana viimeiset 7 vuotta. En ymmärtänyt paljoakaan, mistä pomoni puhui kokouksessa. Bikkikset, mokkikset, oharit, siis mitä?! He olivat kehittäneet tällä välin aivan oman puhekielen, näin siitä viitteitä jo vuosia sitten.

Otin kahvia vähän väliä. Välillä tunnelmoin todellisista ongelmista (deep shit), välillä olin otettu, työtoverit tuntuivat kunnioittavan asiantuntemustani. En tiedä kumpaa enemmän. Minulla oli hellehame päällä ja otin kengät pois, sukkia ei ollutkaan. Vieressäni istui laboratorioihmisiä, mm. eräs Seppo. Heistä ei tiedä, voivat olla kanavoituneita. Ikkunan takana rakennusmiehet naulasivat, siirtelivät ja hakkasivat. Hirveä pöly ja meteli. Joku laittoi parvekkeen oven kiinni ja yhtäkkiä hiljaisuus oli tukahduttava, huone tuntui pienenevän, menevän täkin alle uppeluksiin.

Työhuoneeni oli valkoinen ja ylisiisti, mutta ei kauaa.

Ajelin taas ruuhkassa Haagaan, Elsa sanoi Huiii tai Fiuuu, joka kerta kun jono pysähtyi ja edellä ajavan auton perä tuli lähelle.

Mitä järkeä tässä makaamisessa on? kysyi keskimmäinen, ennen kuin nukahti.

sattumaa, runoa

Kaikki tämä muutosenergia saa niin järkeväksi. Millaista on olla järkevä helteellä tai ylipäätään? Hellekin menee hukkaan.

Että kaikki hyötyajattelu menisi tauolle, kirjoitan vähän runoa, nyt ja tässä:

imeliä totuuksia

Tässä kirjoitin ennen, tällä rannalla, toisaalta tulleena, multa kaukana.
Lasken avaimet pöydälle
täällä, ei missään

Elämä tiheänä verkkona ihmisten ympärillä,
lastenvaunut kyntävät hiekkaa.
Hengitys sisään ja ulos, elämä menee
nuori mies palvoo aurinkoa,
näen hänen iltansa, hän on levollinen.

Minä taas olen jokaisessa,
en pääse kehenkään.
Toiset tyytyvät,
minä näen yksinäisyyden,
kahlaamassa rannalla, hameitaan pidellen,
kurdityttö
kukaan ei katso, yhtäkkiä
on merellä syksy.


Lisäksi haluan kertoa eräästä vaatteesta hiukan. Minulla oli se päälläni häissä viime viikolla. Oliko se todella viime viikolla? Minusta tämä viikko on kestänyt iäisyyden. Se oli sattumalta hyllyn päältä kotoa löytynyt paita, toppi. Olin tuonut sen tänne sattumalta lapsuudenkodistani. Sitä ennen sen oli omistanut eräs hieno rouva ja perheenäiti Saksassa.

Lyhythihainen paita on valkoinen, ja siinä on kohokuvioita, pieniä. Kaulassa on pieni halkio ja neppari ja rusetti (aika pieni). Se on tyköistuva. Verrattain täydellinen leikkaus. Lue: antaa paljon anteeksi, muttei paljasta sitä. Se on valmistettu itse, siis ei tehtaassa, vaan ompelijan tekemänä, tunnen ompelijan, hän oli vanha (aina vanha) isotätini. Tästä aukeaa jotakin, mitä en voi alkaa kertoa, koko historia.

Paidasta tuli mieleen 50-luku, Jacqueline Kennedy, koulutyttömuoti. Kun vaate sopii täydellisesti, onhan se ihanaa. Pidin sitä sammalenvihreän alle polvenpituisen hameen kanssa. Pidin paitaa ylpeänä sen kokemuksista, aavistellen, missä kaikkialla se on ollut. Paita antoi minulle valtavasti rohkeutta ja varmuutta. Älä värise, se sanoi, olet kaunis. Ja vahva.

Joskus ei tajua, ei tule ajatelleeksi jotakin, minkä jo omistaa. Toimii alitajuisesti, minulla olisi maitoa ja sipulia, joista pitäisi laittaa jotakin, syötävää, mitä niistä saisi tehtyä. Aloin valmistaa, ja yhtäkkiä huomasin olevani tekemässä jotakin, joka oli lapsuudesta tuttua, jotakin, mitä olin vuosia kaivannut, etsinyt, ajatellut joskus tehdä. Valmistusvaiheen alku sujuu jotakuinkin näin. Sama pätee moneen, esim. kirjoittamiseen.

Apua

Kaikki on vihreää, pihlajan oksat kumartuvat parvekkeen ylle. Kultaköynnös ja vehkat, ilta on niin lempeä. Katselen kasveja, mutta mietin sosiaalisia tilanteita ja ihmisiä.

Sosiaaliset tilanteet ovat äärimmäisen mielenkiintoisia. Valta-asetelmat. Käyttäytyminen. Jos haluaa kertoa professorilleen, että piti tämän kirjoittamasta tekstistä, on vaikea muotoilla se: Olipa mielenkiintoista, miten käsittelit sitä ja sitä.. kuulostaa siltä, kuin kohta sanoisin: Hyvä, jatka samaan tapaan. Sinun kannattaa jatkaa tätä tyyliä. Jopa puheen aloitus on kompastelevaa ja mutkikasta: kun näkee opettajansa käytävällä kesän jälkeen, vaikka haluaisi ei voi vain kysyä: Mitä teit lomalla? Se ei vaan käy, on odotettava, että hän itse kertoo. Hän on se, jolla on oikeus kysellä ja kommentoida.

Tai miten sanoa jollekulle toiselle, että tämän käsitys huumorista on loukkaava. Hyvien tapojen mukaan vitsit eivät saisi loukata ketään. Miten opettaa tällaista asiaa toiselle ihmiselle (tai edes osoittaa, jos ei nyt vallan opettamisesta puhuta)? Ongelma on siinä, että muita polkeva puhuja kokee asemansa jotenkin uhatuksi, huonoksi suhteessa muihin. Ylimielinen on alemmuuskompleksinen, eikö se olekin se kuvio? Huumori on asia, jossa kommunikaatio punnitaan. Miksi muuten vitsi ja vitsa ovat sanoina niin lähellä toisiaan?

Sitäpaitsi, niin, kukaan ei ole täydellinen, ja vielä hyvä vitsinkertojakin. Joku on hyvää seuraa ruotsinlaivalla, mutta muuten - apua. Täti on ookoo, kunnes tulee puhe hänen sähköallergiastaan, jne.

tänään

Pane merkille, millaista on vesi siinä missä uit: tänään uin lammes, jos oli kirkas vesi ja kalliopohja. Yhtäkkiä kallio kohos ja alle tuli valtavan iso kivenjärkäle, se oli ystävällinen, tarjoutui käsin tunnusteltavaksi. Vedessä ui laikoja ahvenia ja kuulemma lohiakin.

juhlia

Seitsenvuotias isäntä oli cool. Juomat otettiin viileästä, ja niistä nousi usvaa... Kaksi vierasta oli vasta tullut, ja meno oli aivan järjetöntä, toinen vieras ajoi toista takaa iskuporakone surraten. Olin yliarvioinut sen, mitä lapset syövät. Jotkut ottivat vain yhden viinirypäleen. Ruokailu on tilanne, jossa kietoudutaan lämpimään takkiin, seuraan, ei siinä tarvitse syödä, voi vain katsella ruokia.

Aamulla vietimme 38-vuotiaan auton synttäreitä. Pojat olivat sen kyydissä pienen lenkin. Konepellillä oli punaisia ruusuja.

Kuvittele istuvasi oikein suuressa keinussa, oksaan kiinnityssä yksinkertaisessa lautakeinussa. Sen täytyy olla mäntyyn kiinnitetty. Valtavan isoon mäntyyn, jota ei näe, vaikka katsoo ylös, mutta jonka täytyy olla siellä. Narut ovat pitkät, keinunta laakeaa, mutta kun otat vauhtia, keinu liikkuu valtameren mittakaavalla. Siitä ei ole enää pitkä matka lentämiseen. Ja joku katsoo.

Lentämisessä voisi olla apua ensin jonkinlaisista hihnoista, jotka kiinnitettäisiin nivusiin ja olkapäihin kainaloiden alta, black straps. Kotka tai muu iso lintu suostuteltaisiin lentämään yläpuolella, kyllä se lupaisi, jos sanoisi, että antaa sen poikasille jotakin hyvää, pehmennyttä lihaa, esim.

Joku on muuttanut naapuriin, koska lehvästön läpi näkyy keltainen ikkunan valo, kohdassa, jossa sitä ei ennen ole ollut. Uusi perhe käyttää eri huoneita kuin vanha leskimies.

Auton renkaat litisevät kuumalla asfaltilla. Sukulaiset dementoituvat. Tänään istuin kylpyammeessa ja hoidin asioita puhelimessa, pitäen puhelinta kaukana korvasta, koska olin märkä.

Päiväkodissa hoitaja suhtautui hiukan sarkastisesti ehdotukseeni, että kuopus saisi käydä rauhassa vessassa. Voimmehan yrittää järjestää hänelle yksityiskäynnin. Käytäntö on, että kaikki menevät yhtä aikaa. Kolmivuotiaat ovat vielä aivan pöhköjä. Yksi lapsi pantiin peiton alle, ja muiden piti arvata kuka siellä on, hoitaja kysyi. Yksi ehdotti itseään: minä. Toinen hoitajaa: sinä. Lisäksi he tekevät tuttavuutta toljottamalla lähietäisyydeltä, niin että ilmeet ja eleet samankaltaistuvat. Tuntui, että he ovat taikinamöykky, jossa kaikki rajat olisi helppo vielä hävittää. He eivät muista nimiään, eivät tiedä ketä ovat, mutta ovat kuitenkin. Noudattavat sääntöjä, joiden tarkoitusta eivät takuulla ymmärrä.

kesäelämää

Kuuma elokuinen kesäpäivä. Aamulla kuopuksen kanssa päiväkodissa, varjoisan puun alla kirjaa lukien. Iltapäivällä ajamme Haukilahteen ja etsimme ystävät rannalta ja loikoilemme rannalla. Luen lehteä ja rupattelemme. Hiekka oli lämmintä, lapset kirmasivat pitkin rantaa, kaivautuivat hiekkaan. Katselemme öljynporauslauttaa rannikon edustalla. Vesi on laimean vihreää ja tervehdyttävän suolaista. Siinä kelluu.

Rannalla sitten mietin mielessäni mitä hauskaa voisimme vielä tänään tehdä: mennä ajelemaan pyörillä, syömään jätskiä, lainaamaan kirjoja. Teimmekin niin. Tällaista se on kotiäidin elämä pahimmillaan, yhtä ahdistavaa helvettiä.

Kirjastosta lainaan elämäntaito-oppaan, jossa on ajanhallinnasta. Siinä on joitakin hyviä juttuja. En nyt muista mitä, koska panin ne käytäntöön, enkä osaa eritellä niitä enää. Aika ei ole koskaan riittämätön, jotenkin niin se meni. Mutta toisaalta, joudut luopumaan jostakin. Niin joo, on prioriteettitehtäviä luokissa A, B, C, jne. Tämä kuulosti amerikkalaiselta. Luokitus on helppo tehdä: Lapset ja kirjoittaminen ovat molemmat tärkeimmässä luokassa. Varsinainen kokopäivätyöni on luokassa B. Kuntoilu, ehkä joku K. Siivous on Z. Rakkaus, luokassa A. Lukeminen, luokka A. A:han voisin vaivatta keksiä lisää: kuvat, muistot, näkeminen, ystävät, koska eihän elämää voi lohkoa pelkkiin toimintoihin. Toiminnot ovat vain... tai on niin paljon sellaista tärkeää, mikä ei ole oikein varsinaista tekemistä, kuten poluilla kuljeskelu ja mietiskely. Tai onhan sekin toimintaa, monia asioita palvelevaa: luokkaan A sekin. Lepääminen, A.

Kirjoittamisessa ainakin auttaa pakottomuus. Ettei muodosta itselleen pakkoa, vaan leikkii. Kirjoitin tänään novellin, joka alkoi itsestään mennä tiettyyn suuntaan. Kun myötäili tätä suuntaa (vaikka ajattelin tätä flegmaattiseksi ja halpamaiseksi keinoksi, eikö minulla ole mitään ryhtiä) tulos olikin yllättävän hyvä. Jospa onnistuisi pitämään liian kontrollin taustalla, ohjailevana voimana, kirjoitusvaiheessa.

yksi vaihtoehto

Esikoisen unelma toteutui tänään, hän pääsi jalkapallokouluun. Hän on vikkelä. Näki harjaantuneempaa jalkapallonpeluuta vasta tänään, ja rupesi harjoittelemaan samantien. Minä nielin pölyä, seisoin auringossa, ajattelin vettä, jota ei ollut. (Valmentaja muistutti Austin Powersia.)

Aivoni ovat nyt täysin tyhjät. Huomenna menen kuopuksen kanssa päiväkotiin harjoittelemaan siellä oloa. Ehkä minäkin jään hoitoon. Olisi mukava tehdä kaikenlaisia rakentelutehtäviä ja pitää nalleille koulua. Voisin olla siellä hyvinkin pari vuotta säilössä. Oppisin salaa lukemaan ja kirjoittamaan, kirjakieleni olisi täysin omatekoinen, myöhemmin vertaisin sitä muihin, ja toteaisin tuttuja piirteitä, vanhagermaanisen M:n esimerkiksi. Pitäisin sitä merkkinä siitä, että nerous on ylimaallista, se menee aikojen läpi kunnioittamatta mitään ja ketään. Koko päiväkodissa oleminen olisi siivilöityä aikaa, ennalta määrättyä - kuitenkin tietäisin koko ajan toisien maailmojen läsnäoloista. Olisin turvassa yhden sisällä, eikä siinä olisi mitään romanttista ja lapsekkaan turvallista, vaan se olisi karu välttämättömyys; yksi on oltava. Itseen päin ei voi katsoa, se on mahdotonta. Silmät eivät käänny, vaan ne ovat toisia maailmoja kohti, aina.

Pitäisin turvapaikkanani ulkona seinää vasten olevaa vanhaa rekeä, jota käytetään vain kun joulupukki tulee tarhaan. Kerran vuodessa. Reessä olisi hauskat käppyrät jalakset ja kaareva, vuoltu penkki. Siitä tulisi puheeseeni kaikki se vanha, mikä tulee vanhemmista lapseen. Tila, jota pitkin ilmassa liikun ihmisten läpi, maisemassa. Maisema on jokaisella omanlainen. Minulla se olisi vehreä metsä, jossa tuulee, puiden oksat liikkuvat. Tummat ja tuuheat kuuset ovat äitejä, männyt isiä. Katajat ja vesat lapsia. Sähkölinjat ovat päiväkoti.

Viltin alta kuuluu vaimeaa muminaa. Kun avaa nauhkeat viltit kerros kerrokselta, erottaa sanoja. Poistaa välinpitämättömyyden. Alla muhiva viha, pelko, se säväyttää. Se ei anna avata viimeistä peitettä. Antaa vain ajan kulua, kaiken olla ennallaan. Peitot jäivät osaksi auki, hullulle kasalle, joka pakkasten myötä kovettui jäiseksi. Kun sen päällä hyppi, se ei ollut maata eikä mitään luonnosta löytyvää vaan jotakin ihmisen tekemää, jonka säikeet ehkä katkesivat. Outoa materiaalia, johon huomio kiinnittyi, ja joka jätti varsinaisen kohteen sivuun, huomiotta. Sen, mikä oli vielä löytymättä.

Jyrkkyys

Tummuvassa illassa mielessäni on liikaa ajatuksia. Miten muutama sana voi saada muutoksen aikaan. Liian ehdottomat ja jyrkät ihmiset, heidän seuraansa vain kavahtaa, liikaa ehdottomuutta. He ovat varmasti jyrkkiä itselleenkin, ja olkoot vaan. Inhoan jyrkkiä ihmisiä.

Miksi? Koska napakkuus kuulostaa itsetietoiselta ja omahyväiseltä. Koska asiat voi sanoa pehmeästikin. Miksi puhua karua kieltä, jos voi puhua lempeästi? Joskus on aiheellista puhua suoraan ja napakasti, mutta. Ehkä parasta vaan olisi oppia tunnistamaan kärkevät suoraanpuhujat. Muistaa aina heidät tavatessaan, tai heidän tekstiä lukiessaan liimata päälle muistilappu: hei, hän on sellainen, hei, nyt ennen kuin luet, hän on konekivääri, varo. Täytyisi lukea heitä eri tavalla kuin muita, että pystyisi vastaanottamaan sen viestin, mikä siellä alla on. Sillä vahinkohan on juuri siinä, että viesti jää jonnekin matkalle, vaikka jyrkkä puhuja ajatteli varmaan tiukkuudella ja napakkuudella juuri tuoda sen mahdollisimman suoraan vastaanottajalle. Mutta se ei tule, vaan kimmahtaa heti pois. Napakkuudessa on asteita, sen käytössä olisi oltava tarkka. Miten olla lempeästi tiukka, omia periaatteitaan puolustava? Pohdin tätä jo itsenikin takia, koska minäkin välitän viestejä työssäni, pyrin saamaan aikaan muutoksia cortexeissa. Hmm... suoruus on kyllä suotavaakin, mutta varovainen täytyy olla silloin, kun suoruus liittyy sekä arvotettaviin asioihin että toisiin ihmisiin. Aika hankalaa. Kaikkein osuvin ja tarkin ilmaus ei ole aina paras (arkielämän kommunikaatiossa ainakaan).

Ihmissuhdetaidot, sosiaaliset tottumukset. Jotakin tällaista kommunikaatioon liittyvää olisi mielenkiintoista tutkia.

Vietin syntymäpäivääni istuen heinittyneessä pihassa. Vaikea sanoa, mitä ajattelin. Eilisiä häitä, elokuista lempeyttä, lässynlässyn. Aamuisin en tiedä missä herään, menee hetki, ennen kuin muistan, mikä paikka tämä on. Koti.

Kotona

Kotona. Kaikki tuntuu oudolta, huoneet ovat viileitä ja hiljaisia. Sinisiä. Kaikki tuntuu niin hyvin järjestetetyltä, tutkin ruokakaappeja - millaisia ihmisiä täällä asuu - viininlehtikääryleitä, somia pussukoita sitä ja tätä. Muistan etäisesti miten ostin kääryleet keväällä etnisestä kaupasta Matinkylästä. Mikä kesä! Mikä ryhtiliike! Työleiri! Epätoivo. Rakkaus. Haukkasinko liian suuren palan. Kun synnyin. Kaapit ja pöydät ovat korkealla, tai niin tuntuu, mökin miniatyyrimaailman jälkeen. Voin seistä suorana, huonekalut ovat tukevia. Täällä kaikki on pultattu seiniin kiinni (lasten kiipeilemisen takia). Hanasta tulee vettä, voi pestä kädet. Kaikki kasvit ovat parvekkeella, naapurin viherpeukalo on hoitanut niitä huolella. Kreikkalainen salaatti on kasvanut varsinaiseksi puuksi, se houkuttelee maistamaan, mutta ääni sanoo, että maku on kitkerä.

Pojat ilahtuvat vanhoista leluistaan, ilta on pelkkiä riemunkiljahduksia, kuluneinkin rääsy tai nalle saa aikaan suunnatonta iloa. He haluavat jakaa ilon aina, koko ajan joku tulee sanomaan, äiti, tämä, muistatko!

Ruoho pihassa on pitkää, on ollut niin kosteaa, että tuoksuu märältä mullalta, vähän homeeltakin. Koko ajan on mielessäni suuret muutokset, jotka seuraavat lähiviikkoina. Jätin mökin jo oikeastaan mielelläni.

Vaellan makuuhuoneeseen ja näen yöpöydällä kirjan: Simeonin Tuulen. Ystäväni puhui siitä juuri, enkä muistanut, että minullakin on se. Katson heijastustani ikkunasta: näytän kymmenen vuotta vanhemmalta, viisaalta, tai heijastus näyttää, sellaiselta, joka katsoo itseään ulkoapäin ja tietää, miksi tekee niin kuin tekee.

Mutta nyt vain uni, koska se oli poikkeuksellinen. Lensin ensimmäistä kertaa unessa, se oli jotakin aivan uutta, loistavaa hurmosta tuntea miten ilma kantaa. (Luulen, että uni saattoi tulla, kun luin Veloenan blogista, ettei ilmaan voi hypätä.) Lentämään pääsi sillä tavalla, että ponnisti ilmaan ja sitten alkoi ikään kuin uida ilmassa. Se oli hyvin fyysinen uni, tiesin, mitä lihaksia käyttää. Lentäessä näin liskolintuja ja esihistoriallisia eläimiä, ne olivat eläviä. Liskolintujen äänet olivat aikalailla sellaisia, miksi ne ajattelinkin etukäteen. Lensin hyvin matalalla, parin metrin korkeudessa. Opetin jotakuta muuta lentämään, neuvoin häntä vain hyppäämään ilmaan, hän oli epäileväinen. Mutta juuri varmuus ja kyseenalaistamattomuus oli kaiken ydin. Uskoin vain, että kyllä ilma kantaa, ja se kantoi. Unen loppuosa oli tälle miltei vastakkainen: lihakseni olivat lamaantuneet, aivan kuin osittain halvaantuneet tai puutuneet tai kuin selässäni olisi ollut raskas säkki, olin astmaattinen, en pystynyt hengittämään, tällä tavoin raahauduin rautatiekiskojen välitse, yritin ehtiä junaan, mutta koska pääsin etenemään niin vaivalla, en ehtinyt mihinkään. Olin rampa.

Vielä yksi: Oliko hyvä kirja-blogissa oli hyviä arvosteluja, mm. Durasin äskettäin käännetystä kirjasta. Sain siitä excellent ideas, mutta niistä myöhemmin, kun olen enemmän hereillä.

Lähtemistä

Huomenna on viimeinen päivä mökillä, mutta en halua ajatella sitä. Se on jotakin epämiellyttävää, jonka voisin peitetellä karikkeiden alle. Tössötellä vähän lapiolla päälle, maadu siellä, hei hei, ja kävellä pois tekemään sitä mitä olin tekemässäkin.

Voisin kertoa iloisista asioista, vaikka ympärillä olisi mustaakin. Kuten hetkeen uppoamisesta, sellaisesta, että kahvia juodessa ja jutellessa vaivun omiin ajatuksiini, olen aina ollut sellainen, hyvässä hetkessä parhaimmillaan kelluu, veden päällä, siihen jää, ja huomaa sitten katselleensa lautasliinaa tai e-kirjainta kirjan sivulla, minuuttitolkulla. Aika ei merkitse mitään, tuntitolkulla, vuositolkulla. Siitä ei halua pois. Kun hetki alkaa kantaa, eikä tarvitse miettiä mitä sanoa, tai mitä seuraavaksi. Niin, tympeää on ajatella aina seuraavaa askelta, se luontuu minulta niin huonosti. Mieluiten ei sitä.

En ole shoppailija, inhoan aidosti vaateostoksia. Autossa sanoin, että voisin pukeutua vaikka säkkikankaaseen, sanoin sen kuvatakseni asennettani kaunistautumiseen. Jos on jo kaunis, kaikki vaivannäkö on järjetöntä. Se ei ollut vitsi. Oli pakko nyt. Tarvitsen töihin vaatteita, joita menin vastahakoisesti etsimään. Kymmenen lisäkiloa vyötäröllä hankaloittaa etsintää tietenkin - miten hoikka ennen olinkaan, nyt se on historiaa. Vaatteille on vaatimuksia vain työn kautta, työssä joudun kiipeilemään, poistamaan ihmisiä verhoista, jonne he ovat kavunneet. Minun täytyy kontata lattioilla, kävellä paljon, kumartua, jne. Vaatteet eivät saa kiristää mistään. Räikeät värit ja kuviot ovat eduksi, väriä saisi olla paljon, muodin ja sellaiset asiat voi unohtaa. Tukevat kengät. Lämmin takki. Vaatteiden pitää olla viileitä, koska minun tulee kuuma. Kokouksissa voin uinahtaa, kirjoitella ehkä jotakin, runoja tai proosaa. Siihen lämmin villatakki.

Työpaikallani on vieläpä remontti. Tavarani ovat missälie. Saan kuulemma työhuoneeseeni, kun sellainen järjestyy, jonkin taulun, sen nimi ei jäänyt mieleen, billboard, blackboard, intelligent systematics, joka on joka tapauksessa sellainen, että kun käynnistän tietokoneen, sen kuva tulee taululle ja voin tallentaa kovalevylle suoraan kirjoittamalla erikoistussilla seinään. Kun pidän presentaatiota esimerkiksi. En tiedä mitä eläimet pitävät siitä. Joka tapauksessa olen varma, että teen ja puhun aivan höpöjä ainakin syksyn ajan.

Mutta ostin huopakatonväriset housut, hyvin istuvat. Villaisen jakkupuvun, sekin viininpunainen. Paljon paitapuseroita, silkkisiä, solmuvärjätyn sinisävyisen t-paidan (joka näyttää maalarin työasulta, käytetyltä, juuri oivallinen), safarikuvioisen silkkipaidan, kaksi hametta, sammalenvihreä ja musta, punaisen ulkotakin, mokkasiinimaiset kengät (vaimeat), korkokengät ja kävelykengät. Olen hyvin tyytyväinen, suurin osa kierrätyskeskuksesta. Edullista, kun vaatteet menevät huonoksi niin nopeasti.

Kenkien osto oli vaikeinta. Löysin kyllä kenkäkaupasta oikein loistavan hyvät korkokengät, siis hyvät kävellä ja tyylikkäät, mutta - 70 euroa. Mikä hinta. Ei.

Olisi hyvä, jos voisin reväistä kyljestäni toisen, jonkun, joka tekisi ne työt, joita en halua. Jakautuisin yhä näin moneksi, kunnes jäisi ohut siivu ja se soisi kuin huilu ja se olisi itse se, ja tekisi tehtävänsä ilman välikäsiä.

Metsän takaa paistaa kuu. Järvikin on vielä valoisa. Onkohan harhaa, kun tuntuu, ettei tuuli tartu veteen enää yhtä herkästi kuin alkukesällä? Olen ehkä vain tottunut. Tai se on niin puuskaista, tai tuulee metsän takaa. Vesi on tuskin liikahtanut, vaikka toisaalla puut riepottuvat miltei irti. Vedestä on tullut kylläistä, lyijynraskasta. Hopeaista, viiltävän kylmää. Se liikkuu vasta syysmyrskyissä, kun tietää pakkasen pian tulevan.

Nostalgie