höpö höpö

Olen työpaikalla. Ovessa on jonkun liimaama sarjakuvakuva, siinä on tiikeri, Lassista ja Leevistä. Seinällä lukee: Varo etteivät laatikot kaadu! (siis älä koske niihin). Ja toisella puolella valkokangasta

HU
Muis
ES
tul
nät
pap
Virh
mu

Tietokoneen ääressä juon kahvia ja syön keksejä, mikä herättää kauhistusta muissa. Mitä siitä, kesänikin vietän kuolinpesässä.

Piilotin nyt kuitenkin kahvikupin tietokoneen taakse.

Töihin ajoin pyörällä sateessa kypärä hupun päällä. Alan päästä vauhtiin. Kuiskaa okei.

Katselin pyöräillessä muita pyöräilijöitä ja kävelijöitä. Aika suuri osa näytti siltä kuin sadetta ei olisi ollutkaan, mitäs siitä. Sellaista lavasteissa liikkumista, ei niin tosissaan. Pianhan sitä on perillä. Tukka vähän kastuu, ja reidet, mutta nehän kuivaa. Neuvotteluissa on vaan hyvä näyttää vähän kostealta. Audrey Hepburnilla oli samanlainen leveälierinen hattu, ja viehättävät vesipisarat tukassa ja poskilla.

Mietin miten tyhjänpäiväiseksi höpöttelyksi blogi voikaan mennä. Tässä oli esimerkki.

Äsken rentouduin työajan loputtua ja kuuntelin radiota, jossa kerrottiin ranskaksi Le livre de vatanen-elokuvasta, ja ranska, tai mikä kieli vaan, espanja, venäjä, kukin omalla tavallaan, on parasta musiikkia korville. Elävää musiikkia, äänirunoa, parhaita hienovaraisia melodioita, katusoittoa, maiskutusta. Voi aistia huulten asennot, miettimisen ja rytmin. Olen aina ajatellut näin. Puheesta. Jos todella haluan lepuuttaa korviani ja ajatuksiani, kuuntelen vierasta puhetta, kun suomen kielestä on niin vaikea irrottautua. Siinä ei tarvitse olla merkityksiä, tai saa vähän olla, ne eivät haittaa. Niinpä siis ilahduin kun näin, että joku ajattelee samoin: Kala nimeltä Wanda-elokuvassa on nainen, joka nauttii suunnattomasti kuullessaan vierasta kieltä. Venäjää kuullessaan hän piehtaroi lattioilla ja kierii huonekalujen päällä orgasmin pauloissa.

Entä tulevaisuus sitten? Tässä yksinään maailmassa kirjoitan. Näen tulevaisuuden kalanvärisenä hopeanharmaana pintana, viileänä, limaisena. Ja se pinta on lähellä, en voi ojentaa käsiäni suoraksi koskettamatta sitä. Siihen voi upottaa käden, kyllä. Selvästi sen takana on jotakin, iso maailma, sen edessä vain on limapinta.