yksi vaihtoehto

Esikoisen unelma toteutui tänään, hän pääsi jalkapallokouluun. Hän on vikkelä. Näki harjaantuneempaa jalkapallonpeluuta vasta tänään, ja rupesi harjoittelemaan samantien. Minä nielin pölyä, seisoin auringossa, ajattelin vettä, jota ei ollut. (Valmentaja muistutti Austin Powersia.)

Aivoni ovat nyt täysin tyhjät. Huomenna menen kuopuksen kanssa päiväkotiin harjoittelemaan siellä oloa. Ehkä minäkin jään hoitoon. Olisi mukava tehdä kaikenlaisia rakentelutehtäviä ja pitää nalleille koulua. Voisin olla siellä hyvinkin pari vuotta säilössä. Oppisin salaa lukemaan ja kirjoittamaan, kirjakieleni olisi täysin omatekoinen, myöhemmin vertaisin sitä muihin, ja toteaisin tuttuja piirteitä, vanhagermaanisen M:n esimerkiksi. Pitäisin sitä merkkinä siitä, että nerous on ylimaallista, se menee aikojen läpi kunnioittamatta mitään ja ketään. Koko päiväkodissa oleminen olisi siivilöityä aikaa, ennalta määrättyä - kuitenkin tietäisin koko ajan toisien maailmojen läsnäoloista. Olisin turvassa yhden sisällä, eikä siinä olisi mitään romanttista ja lapsekkaan turvallista, vaan se olisi karu välttämättömyys; yksi on oltava. Itseen päin ei voi katsoa, se on mahdotonta. Silmät eivät käänny, vaan ne ovat toisia maailmoja kohti, aina.

Pitäisin turvapaikkanani ulkona seinää vasten olevaa vanhaa rekeä, jota käytetään vain kun joulupukki tulee tarhaan. Kerran vuodessa. Reessä olisi hauskat käppyrät jalakset ja kaareva, vuoltu penkki. Siitä tulisi puheeseeni kaikki se vanha, mikä tulee vanhemmista lapseen. Tila, jota pitkin ilmassa liikun ihmisten läpi, maisemassa. Maisema on jokaisella omanlainen. Minulla se olisi vehreä metsä, jossa tuulee, puiden oksat liikkuvat. Tummat ja tuuheat kuuset ovat äitejä, männyt isiä. Katajat ja vesat lapsia. Sähkölinjat ovat päiväkoti.

Viltin alta kuuluu vaimeaa muminaa. Kun avaa nauhkeat viltit kerros kerrokselta, erottaa sanoja. Poistaa välinpitämättömyyden. Alla muhiva viha, pelko, se säväyttää. Se ei anna avata viimeistä peitettä. Antaa vain ajan kulua, kaiken olla ennallaan. Peitot jäivät osaksi auki, hullulle kasalle, joka pakkasten myötä kovettui jäiseksi. Kun sen päällä hyppi, se ei ollut maata eikä mitään luonnosta löytyvää vaan jotakin ihmisen tekemää, jonka säikeet ehkä katkesivat. Outoa materiaalia, johon huomio kiinnittyi, ja joka jätti varsinaisen kohteen sivuun, huomiotta. Sen, mikä oli vielä löytymättä.