Unessa (keskellä päivää) olen asunnossa, kerrotalossa. Asunto on miellyttävä, pehmeä matto lattialla, paljon kirjoja, valoisaa, lämmintä, vaikka ulkona on viileää. On ilta. Olen järjestellyt kirjojani hyllyissä. Asunnossa on paljon ihmisiä, mm. työpaikaltani. Asunto on kotini. Sanon ääneen: En varmaan millään totu ajatukseen, että tämä emme asukaan enää täässä, vaan tuossa vieressä. Vasta sanottuani tämän ymmärrän, että asia todella on niin. Neljäsosa kirjarivin kirjoista on minun. Siellä täällä, ainakin neljässä paikassa, on minun tavaroitani. Asunnossa asuu nyt joku muu pariskunta. He ovat myös paikalla, odottavat.
Menemme koko perheellä viereiseen asuntoon. Se on täsmälleen samanlainen, ja niin ovat myös vielä kaksi seuraavaakin, samassa kerroksessa, tyhjillään (niihin siirrymme seuraavaksi, ajan mittaan). Oma asuntomme on tyhjä ja viileä, siellä on ainoastaan ruskea kulunut sohva. On hiljaista. Kaikki on aloitettava alusta, ajattelen.
Puhelin soi. Esikoinen vastaa tyhjässä asunnossa. En puutu puheluun. Joku selvästikin kysyy, oletteko kotona, koska esikoinen vastaa: Kotona? Ei todellakaan, kotini on itä-Suomessa (hän tekee näin, höpöttelee mitä sattuu). Ei, hän jatkaa, olemme nyt... Närpiössä. (hän ei varmasti tiedä missä se on, keksii omasta päästään, faktoja, kuten että ranskalaiset syövät kaikkea, kitarisojakin). Pian soi ovikello. Siellä on pomoni, soittaja. Hän on närkästynyt. Käskee meitä tulemaan heti viereiseen asuntoon, mitä äsken poistuimme.
No comments:
Post a Comment