hyvä kirja ja muuta

Olen ajatellut, ajattelen aina silloin tällöin oikeastaan, ammatiksi postinkantajaa, tai kirjastotyöläistä. Kun kerran pidän tätä nykyistä akateemista työtäni hanttihommana, niin miksen tekisi jotakin sellaista, jossa vastuu olisi pienempi. Onhan siinäkin iso vastuu tietenkin, että kirjeet menevät perille, ja että kirjastosta löytyy haluajille kirjoja, eivätkä ne häviä minnekään - hyvänen aika, kun sitä ajattelee, aivan liikaa vastuuta on niissäkin. Otan kaiken aivan liian vakavasti. Lähestyn nykyistä työtänikin aivan väärältä kantilta, tärkeintä siinä on olla itsevarma, millään muulla ei juuri ole merkitystä, muu ei tarjoa haasteita. Vastuuttomuus tai itsevarmuus, niistä täytyisi nyt valita.



Perjantaina menin töihin tuntia liian myöhään, lähdin vahingossa tuntia liian aikaisin pois. How come. Lisäksi unohdin keskimmäisen metsäretkieväät ja esikoisen iltapäiväkerhon lelupäivän. Ja turha mainitakaan, kaikilla pitäisi olla aina varavaatteet kerhoissaan, paita, housut, jne, sadevaatteet. Yhtenä päivänä keskimmäiseltä likaantui housut, toisena kuopus ryysti kalakeittoa. Sitten pitäisi pitää kirjaa, mitä varavaatteita heillä on siellä.



Mutta siis perjantaina, yllättäen autossa katsoin kelloa, ja se oli vasta yksi. Olin sanonut olevani kahteen ja repiväni vielä ne 24 tyynynliinaa, mutta kun olin jo matkalla, niin annoin olla, olin jo laminoinutkin pari tuntia, ja siten ahkeroinut kohtuullisesti, niin menin kirjastoon ja lainasin kirjan, jonka olen jo kauan aikonut lainata kirjoittamisen opintojani varten, ajattelin jo ennakolta, että se on varmasti hyvä, vaikken kirjasta mitään tiennyt. Se oli Keijo Siekkisen Äidin hauta. Se ja pari muuta etupenkillä mursivat jonkun ahdistavan kehän, taivas näytti yhtäkkiä avarammalta, näköalat laajemmilta. Vaikka en ollut vielä edes avannut niitä.



Vielä ennen avaamista keinuimme puistossa ja kuopus sanoi: Älä keinuta liian kovaa, etten putoa tuonne taivaalle. Taivas oli hyvin sininen, ja tuuli kovaa. Tuuli lennätti hiekkaa ja teräviä roskia, ihoa pisteli. Voimakas puuska tuntui ensin hauskalta, vähän pelottavalta. Tuulella on valtava voima.



Rakastan sitä tapaa, millä tuo Siekkisen kirja on tehty. Jotenkin puhellen ja sillä tavalla, että se on lempeä kääre. Luin sitä eilen illalla ennen nukahtamista ja tänä aamuna sängyssä maaten puoleenväliin ja ajattelen kirjoittajaa, kertojaa, joka on kirjan tekstissä, aivan pinnassa. Hän tuntuu mukavalta.



Ja miten se aikakin kirjassa menee, eihän tällaisia asioita voi kertoa - mutta kertoja puheleekin kuolleelle äidilleen - että isä on nyt yksissä sen Elman kanssa, vanhan romanssinsa, ja Elma on ruvennut muistuttamaan sinua. Pidän siitä, miten aikaa kerronnassa käsitellään.



Ja huumori: Et sinä ajatellut sanojakaan niin kuin minä, että jollakin sanalla on oma nimi ja että se on lihava tai laiha tai pulska tai kevyt. Olen lukenut, että jos alkaa miettiä sanoja liikaa, pelata niiden kanssa, niin se on tyypillistä jakomielitaudin kylään tuloa se.



Ja sisarukset, ja kuolema: .. mies luuta ja nahkaa tulee mäelle, kävelee ohi saunan siinä mäen rinteessä, mies luuta ja nahkaa ja parta pitkä kuin joulupukilla elää vaikka on luullut kuolevansa, sisko näkee veljensä, veli siskonsa. Ei niillä ole tapana rynnätä, ei niillä ole tapana halata, niillä on silmillä märkä pinta molemmilla, äitisi katsoo ja sanoo: päivää. Äidillä on käsi iso kuin lapio , se ojentaa ja tarttuu miehen käteen, se käsi on kapea ja voimaton ja muhkurainen kuin tervalepän oksa.



Kuoleman nähdessään pitäisi osata väistää, mennä ohi, ei kysellä mitään. Jos se on pieni poika, niin anna vaan sen leikkiä ja riehua. Jos se on vanha nainen, jolla on suussa sininen kieli, jo homeessa, lyö vaan ovi kiinni sen edessä.



Aamuauringossa - tumma verho on vielä ikkunan edessä - mutta alhaalta se on auki ja sieltä näkyy aamuauringon valaisema metsänpohja. Sataa sulaa hopeaa. Sataa kirjan takia. Se myös muistaa lukeneensa tämän kirjan, sade. Ja pian se lakkaa ja aurinko paistaa, nyt ruoho kimmeltää. Yksi vesipisara heijastuu peilistä, ja vielä sieltäkin se häikäisee silmää.



Makailen vaan edelleen ja katson peiliä ja ajattelen, miten herätessä silmät ovat enemmän vinot kuin päivisin. Päivällä olen enemmän länsimainen, yöllä en ollenkaan. Sitten tulee kuopus, joka on lyönyt pari päivää sitten silmäkulmansa sängynnurkkaan ja koko silmä on alkanut mustua, luomi, ja silmän altakin. Hän tulee silmänsä kanssa ja se on kuin Harmageddon. Bad eye, tuo mieleen vanhat kauhufilmit, joissa oli haamuja, silmät laajalti mustiksi meikattu. Kuopus hymyilee, ja vasta tuo hymy ja silmä yhdessä...