Tuntuu, kuin olisin muuttanut entiseen Itä-Saksaan. Ei siinä mitään, kaikki on vallan ookoo. Maa on tuttu. Tunnen sen kirjakielen kaikki hassut omituisuudet. Kaikki on hyvin selkeää, minulla on rooli. Sanotaan tottakai, ja näytellään mukana. Sen teen. Se on helppoa ja mukavaakin. Asioista voi tehdä helppoja, sanotaan vaan, että tiedän mitä teen. Kaikella on merkitys. Tärkeitä merkityksiä on vain vähän. Asiat ovat sisäisiä.

Iltapäivällä olen niin väsynyt, että kun avaan työhuoneessani työpaikalla radion, kuulen sanat ääninä. Tauot väleissä, koska ääni ei voi olla aina yhtenäinen. Tältä se kuulostaa. Sanat ääninä, jotka eivät tarkoita mitään.

Radiossa puhutaan meduusoista. Ja joka puolella on rakennustyömaata. Katselen taas ylhäällä parakin reunalla istuvaa miestä, hän ajattelee. Hän näyttää olevan kaukana, vaikka on aika lähellä. Hän on sormen mittainen.

Emme kuitenkaan katso peiliin, ja jotkut hauskat sanonnatkin ovat jääneet. Kuitenkin, tiedämme miten jatkaa. Aivan sokkonakin tiedän, aivan kuolleenakin tietäisin miten jatkaa: kävelisin eteenpäin, vaatisin totuutta, etsisin sitä, kutsuisin sitä, en antaisi periksi. En pysähtyisi ennemmin.

Minulla on ystävä, nainen. Hänestä sitä ensin ajattelee sydäntä, joka on epämääräisen muotoinen kivi, kulmikas, ja sydämen ympärillä on vyöhyke, jossa vaihtuu lämpötila, kylmästä kuumaan. Punaista hehkuvaa hänen sydämensä ympärillä on. Kivi on aivan tavallinen, ja sen pinnassa on vähän jäkälää - ja kivi on kääritty muovipussiin.

Hän on Irene. Joskus kerron hänestä.

Illalla luen Dresdenin pommituksista. Kurt Vonnegutin kirjaa. Pidän niistä.. olin opiskelijana Dresdenissä ja kävelin Frauenkirchen ohi, joka oli numeroituina palasina joen rannassa, kokoamista odottamassa. Kivet. Nyt se on taas rakennettu. Sen sisällä rukoillaan taas. Kaupungissa oli luonnontieteellinen museo, jossa oli täytettyjä eläimiä, sukupuuttoon kuolleita eläimiä, yksi niistä sivettikissan näköinen olento, sähähtämässä, hampaat esillä. Me katsomme sitä. I'll tell you, that's a vicious animal, sanoo vanha mies vieressäni. Joku toinen mies piti kädessään mustaa sateenvarjoa, kokoontaitettua ja taputteli sitä toista kämmentään vasten: hän harkitsi.

Ulkona toistuvia tylsiä ääniä, keinotekoisia. Sellaisia, joista ei tiedä mistä ne johtuvat. Valkeat lokit tummia pilviä vasten. Yksinäisyys. Jotakin pelottavaa ja kaunista. Jotakin, joka tekee kaiken turhan tuntuiseksi.

Ajattelen kirjoja, ja sitä mitä ne ovat, esineinä tai asioina. Siekkisen kirja on saunavihta, haudutettu, kotoinen, pihakoivusta taitettu. Vonnegutin kirja... en osaa sanoa, mikä se olisi, mieleen tulee vain kahvila jossakin Valloissa, sen ikkunanvierustiski, jossa on avoin sanomalehti. Kahvin tuoksu, pysähtynyt tunnelma.

Joskus on hyvä katsella omia jalkapohjiaan peilistä. Ne ovat likaiset, kävelin ulkona paljain varpain. Eilen pihan yli meni kuumailmapallo, aika alhaalla. Taivas oli sininen, pilvetön, ja kori oli täsmälleen yläpuolellamme, ja sen päällä valtavan iso raikkaanvärinen pallo.

Olen yksin. Kysyn Kuka tuli oven käydessä. Kuuluu askelia. Kuopus vastaa Ei kukaan.