virtaa

On eittämätön huumorintaju. Se on sitä, tulevaisuudessa voisin ajatella slapstickin kirjoittamista jollekin tv-kanavalle. Vakavasti ottaen, tämän vuoden aikana voisin väsätä jonkinlaisen kokoelman, ehkä ne olisivat novelleja, lyhyttä proosaa. Kun aikaakin nyt kerran on entistä vähemmän.

Tänään kuuntelimme lastenmusiikkia. Siitä tulee liian haikea olo. Musiikista huomaa ajan kulun, sen virta vie eteenpäin, loppuun saakka. Tyhjään tilaan kappaleiden välillä, jotka ovat tavallaan helpottavia, niissä voi karistaa selästään ajan taakan, olla kuin sitä ei olisi. Kuolemisen hetki on tyhjä tila. Vain hetken. Kun kuuntelemme lasten kanssa, katsomme kaikki samaan suuntaan, vaikka olemme nyt lapsia, emme ole sitä aina, koska nyt olemme, nyt olemme ja katsomme sitten tätä lapsuutta sieltä etäämmältä, millaista se sitten on, sitä emme tiedä.

Vaikka joskus ajattelenkin, että joudun kuuntelemaan aina näitä lapsellisia lauluja hopsun topsun, ei oo sammakolla korvia, niin silti rupean kuitenkin aina vollottamaan. Omien lasten takia, ja koska muistan laulut omasta lapsuudesta. Putosin järkytyksen tilaan, kun kuulin aikuisena ensi kertaa Musta kana ja valkoinen kana-laulun. Sitä lauloimme pääsiäisnoitina Denicen kanssa P:n talossa hänen isoäidilleen. Muistan sen selkeästi, seisoimme vierekkäin oven vieressä ja D hoiti laulupuolen ja minä keräsin saaliin. Tänään kuuntelimme Täti Monikaa, ja olen varma, että me lapsena lauloimme myös säkeistön Peppu heiluu näin, vaikka sitä ei levyllä ole. Se oli ala-asteella, ja hullut kaksoset, joista toisesta tuli teurastaja vaativat peppu-osuutta ja se laulettiin, ja se tuli osaksi meidän maailmankuvaamme eikä siitä enää poistu.

Rääyn myös kun kuulen laulun Saavun keskelle Venäjänmaan, laukussa leipää ja piimää vaan, ja jos mua hiukkasen onnistaa.. tämä tuo taas aivan erilaisia muistoja, peuroista, Pietarista, käsittämättömästä. (Mitä on absurdi?)

Toivon kiinalaista päivänvarjoa, vaaleanvihreää, reunoissa mustia kukkia ja kuvioita. Laittaisin sen työpöydän päälle.

Olin kuitenkin tulossa blogiin kirjoittamaan vain alla olevaa kohtaa, joka oli Siekkisen Äidin hauta-kirjan loppupuolella. Mistä sen tietää, että joku tuntuu omalta?

Minä soutelin vierasta järveä, aurinko oli korkealla mutta se ei ollut vielä kuuma. Järvellä oli karikko, kiviä sikin sokin kahden saaren välissä, halusin soutaa karikon läpi. Karikot ovat minua aina pelottaneet. Yöllä, pimeässä järvellä en pelkää muuta kuin keskellä selkää olevaa kiveä johon vene törmää ja hajoaa, kivi olisi liukas ja limainen ja sileä enkä minä pääsisi kivelle turvaan, minun täytyisi hukkua kiven viereen. Sitä en haluaisi.