Kotona

Kotona. Kaikki tuntuu oudolta, huoneet ovat viileitä ja hiljaisia. Sinisiä. Kaikki tuntuu niin hyvin järjestetetyltä, tutkin ruokakaappeja - millaisia ihmisiä täällä asuu - viininlehtikääryleitä, somia pussukoita sitä ja tätä. Muistan etäisesti miten ostin kääryleet keväällä etnisestä kaupasta Matinkylästä. Mikä kesä! Mikä ryhtiliike! Työleiri! Epätoivo. Rakkaus. Haukkasinko liian suuren palan. Kun synnyin. Kaapit ja pöydät ovat korkealla, tai niin tuntuu, mökin miniatyyrimaailman jälkeen. Voin seistä suorana, huonekalut ovat tukevia. Täällä kaikki on pultattu seiniin kiinni (lasten kiipeilemisen takia). Hanasta tulee vettä, voi pestä kädet. Kaikki kasvit ovat parvekkeella, naapurin viherpeukalo on hoitanut niitä huolella. Kreikkalainen salaatti on kasvanut varsinaiseksi puuksi, se houkuttelee maistamaan, mutta ääni sanoo, että maku on kitkerä.

Pojat ilahtuvat vanhoista leluistaan, ilta on pelkkiä riemunkiljahduksia, kuluneinkin rääsy tai nalle saa aikaan suunnatonta iloa. He haluavat jakaa ilon aina, koko ajan joku tulee sanomaan, äiti, tämä, muistatko!

Ruoho pihassa on pitkää, on ollut niin kosteaa, että tuoksuu märältä mullalta, vähän homeeltakin. Koko ajan on mielessäni suuret muutokset, jotka seuraavat lähiviikkoina. Jätin mökin jo oikeastaan mielelläni.

Vaellan makuuhuoneeseen ja näen yöpöydällä kirjan: Simeonin Tuulen. Ystäväni puhui siitä juuri, enkä muistanut, että minullakin on se. Katson heijastustani ikkunasta: näytän kymmenen vuotta vanhemmalta, viisaalta, tai heijastus näyttää, sellaiselta, joka katsoo itseään ulkoapäin ja tietää, miksi tekee niin kuin tekee.

Mutta nyt vain uni, koska se oli poikkeuksellinen. Lensin ensimmäistä kertaa unessa, se oli jotakin aivan uutta, loistavaa hurmosta tuntea miten ilma kantaa. (Luulen, että uni saattoi tulla, kun luin Veloenan blogista, ettei ilmaan voi hypätä.) Lentämään pääsi sillä tavalla, että ponnisti ilmaan ja sitten alkoi ikään kuin uida ilmassa. Se oli hyvin fyysinen uni, tiesin, mitä lihaksia käyttää. Lentäessä näin liskolintuja ja esihistoriallisia eläimiä, ne olivat eläviä. Liskolintujen äänet olivat aikalailla sellaisia, miksi ne ajattelinkin etukäteen. Lensin hyvin matalalla, parin metrin korkeudessa. Opetin jotakuta muuta lentämään, neuvoin häntä vain hyppäämään ilmaan, hän oli epäileväinen. Mutta juuri varmuus ja kyseenalaistamattomuus oli kaiken ydin. Uskoin vain, että kyllä ilma kantaa, ja se kantoi. Unen loppuosa oli tälle miltei vastakkainen: lihakseni olivat lamaantuneet, aivan kuin osittain halvaantuneet tai puutuneet tai kuin selässäni olisi ollut raskas säkki, olin astmaattinen, en pystynyt hengittämään, tällä tavoin raahauduin rautatiekiskojen välitse, yritin ehtiä junaan, mutta koska pääsin etenemään niin vaivalla, en ehtinyt mihinkään. Olin rampa.

Vielä yksi: Oliko hyvä kirja-blogissa oli hyviä arvosteluja, mm. Durasin äskettäin käännetystä kirjasta. Sain siitä excellent ideas, mutta niistä myöhemmin, kun olen enemmän hereillä.