Lähtemistä

Huomenna on viimeinen päivä mökillä, mutta en halua ajatella sitä. Se on jotakin epämiellyttävää, jonka voisin peitetellä karikkeiden alle. Tössötellä vähän lapiolla päälle, maadu siellä, hei hei, ja kävellä pois tekemään sitä mitä olin tekemässäkin.

Voisin kertoa iloisista asioista, vaikka ympärillä olisi mustaakin. Kuten hetkeen uppoamisesta, sellaisesta, että kahvia juodessa ja jutellessa vaivun omiin ajatuksiini, olen aina ollut sellainen, hyvässä hetkessä parhaimmillaan kelluu, veden päällä, siihen jää, ja huomaa sitten katselleensa lautasliinaa tai e-kirjainta kirjan sivulla, minuuttitolkulla. Aika ei merkitse mitään, tuntitolkulla, vuositolkulla. Siitä ei halua pois. Kun hetki alkaa kantaa, eikä tarvitse miettiä mitä sanoa, tai mitä seuraavaksi. Niin, tympeää on ajatella aina seuraavaa askelta, se luontuu minulta niin huonosti. Mieluiten ei sitä.

En ole shoppailija, inhoan aidosti vaateostoksia. Autossa sanoin, että voisin pukeutua vaikka säkkikankaaseen, sanoin sen kuvatakseni asennettani kaunistautumiseen. Jos on jo kaunis, kaikki vaivannäkö on järjetöntä. Se ei ollut vitsi. Oli pakko nyt. Tarvitsen töihin vaatteita, joita menin vastahakoisesti etsimään. Kymmenen lisäkiloa vyötäröllä hankaloittaa etsintää tietenkin - miten hoikka ennen olinkaan, nyt se on historiaa. Vaatteille on vaatimuksia vain työn kautta, työssä joudun kiipeilemään, poistamaan ihmisiä verhoista, jonne he ovat kavunneet. Minun täytyy kontata lattioilla, kävellä paljon, kumartua, jne. Vaatteet eivät saa kiristää mistään. Räikeät värit ja kuviot ovat eduksi, väriä saisi olla paljon, muodin ja sellaiset asiat voi unohtaa. Tukevat kengät. Lämmin takki. Vaatteiden pitää olla viileitä, koska minun tulee kuuma. Kokouksissa voin uinahtaa, kirjoitella ehkä jotakin, runoja tai proosaa. Siihen lämmin villatakki.

Työpaikallani on vieläpä remontti. Tavarani ovat missälie. Saan kuulemma työhuoneeseeni, kun sellainen järjestyy, jonkin taulun, sen nimi ei jäänyt mieleen, billboard, blackboard, intelligent systematics, joka on joka tapauksessa sellainen, että kun käynnistän tietokoneen, sen kuva tulee taululle ja voin tallentaa kovalevylle suoraan kirjoittamalla erikoistussilla seinään. Kun pidän presentaatiota esimerkiksi. En tiedä mitä eläimet pitävät siitä. Joka tapauksessa olen varma, että teen ja puhun aivan höpöjä ainakin syksyn ajan.

Mutta ostin huopakatonväriset housut, hyvin istuvat. Villaisen jakkupuvun, sekin viininpunainen. Paljon paitapuseroita, silkkisiä, solmuvärjätyn sinisävyisen t-paidan (joka näyttää maalarin työasulta, käytetyltä, juuri oivallinen), safarikuvioisen silkkipaidan, kaksi hametta, sammalenvihreä ja musta, punaisen ulkotakin, mokkasiinimaiset kengät (vaimeat), korkokengät ja kävelykengät. Olen hyvin tyytyväinen, suurin osa kierrätyskeskuksesta. Edullista, kun vaatteet menevät huonoksi niin nopeasti.

Kenkien osto oli vaikeinta. Löysin kyllä kenkäkaupasta oikein loistavan hyvät korkokengät, siis hyvät kävellä ja tyylikkäät, mutta - 70 euroa. Mikä hinta. Ei.

Olisi hyvä, jos voisin reväistä kyljestäni toisen, jonkun, joka tekisi ne työt, joita en halua. Jakautuisin yhä näin moneksi, kunnes jäisi ohut siivu ja se soisi kuin huilu ja se olisi itse se, ja tekisi tehtävänsä ilman välikäsiä.

Metsän takaa paistaa kuu. Järvikin on vielä valoisa. Onkohan harhaa, kun tuntuu, ettei tuuli tartu veteen enää yhtä herkästi kuin alkukesällä? Olen ehkä vain tottunut. Tai se on niin puuskaista, tai tuulee metsän takaa. Vesi on tuskin liikahtanut, vaikka toisaalla puut riepottuvat miltei irti. Vedestä on tullut kylläistä, lyijynraskasta. Hopeaista, viiltävän kylmää. Se liikkuu vasta syysmyrskyissä, kun tietää pakkasen pian tulevan.