Jo aamulla sängyssä on tehtävä skeemaa, koska on niin kaikkea. On mm. etsittävä oranssi paita, maanantaiksi. Jalkapallotreenit. Sieniretki. Lisäksi vietämme kuopuksen synttäreitä, ne ovat oikeasti vasta huomenna, mutta silloin on tarhapäivä.

Kysyn kuopukselta vähän aikaa sitten, mitä hän haluaa lahjaksi. Hän on aina yhtä liikuttava, nappaa lähimmän esineen, keltaisen piipittävän tipun, jolta on pää irti: Tämän! hän sanoo. Hänelle käy aivan hyvin, että se mitä saa, on jotain tuttua. Löydän kuitenkin kirppikseltä juomapullon, jossa on kätevä pillimekanismi ja leluhevosen, jolle on satulakin. Hän on aivan haltioitunut niistäkin. Kolme vuotta. Tämä oli kuopuksen viikonloppu. Uimahallissa odottelen heitä, olen jo ennakkoon saunonut sidosryhmieni kanssa, ja heidän perheidensä kanssa, ja pidän silmällä miesten puolen ovea, ja ovella käy kuopus, nakuna, pitää kädellään kiinni kaakeliseinästä ja seisahtuu hetkeksi katsomaan, mitä allasosastolla on. Menee sitten takaisin. Vedessä hän syöksähtelee ja sukeltelee. Hän hyppää reunalta syväänkin veteen. Hän selittää koko ajan, kiiruhtaessaan altaasta toiseen.

Illalla kuopus heltyy katsellessaan lehtiä syöviä apinoita, hän haluaisi ottaa ne syliin. Ne näyttävät ihmisvauvoilta, ne ovat niin samoja. Tuntuu niin hyvältä katsoa sellaista olentoa, joka ei tiedä olevansa aivan hassu vauva. Joka on vaan semmoinen, massuttaa lehtiä. Sohvalla lojumme me kaikki, ja oikeastaan ohjelma kertoo syöpäläisistä, ja miten eläimet torjuvat niitä. Miten maanläheisin keinoin! Ottavat kasan ruohoa, myttäävät sen pikku kourissaan palloksi, ja purevat sitä summittaisesti, noin ja näin, kunnes se on vihreää sylkimömmöä. Ettei niitä kukaan ole kieltänyt. Minä ajattelen sitrusmehuja tai pippuria, niilläkin voisi torjua turkin syöpäläisiä.

Mies häviää sienimetsään kuin kuljeskeleva koira, tai hirvi, aavistamme hänen olevan lähellä, kulkevan metsässä vierellä. Jostain syystä minä en löydä sieniä. Kuljemmekin lasten kanssa tiellä, vastaan tulee nainen ratsailla ja heti kavioiden takana pieni koira. Tiellä on keltaisia lehtiä ja hevosenlantaa. Kaikki huipentuu siihen, kun näemme puron. Se solisee alas kallioita, ison pudotuksen alla on syvä kohta, oikeastaan se on pieni puro, mutta pojat eivät voi uskoa sitä todeksi. Vesi tulee jostakin maan alta. Maan alla on vettä, sanoo kuopus mietteliäästi. Kuljemme aivan puron vartta ylöspäin, kuopuksen jalat spagetoituvat aina puun juurien yli mennessä. Sieniä ei löydy kuin vähän, suppilovahveroita ja muutama muu. Paljon tuoretta savea, hohtavaa sammalta, kalliopaasia.

Käyn kuntoilemassa ja venyttelemässä ja uimassa. Käytän ilmaislipuista viimeisen kuntokeskukseen tänään. Puulattialla venytellessä tuntuu, että voisin tehdä kumarruksesta puolivoltin, hitaasti. Olen käyttänyt kaikki kahdeksan ilmaista kuntoseteliä. Pian siellä arvotaan puolen vuoden ilmainen jäsenyys. Toivon, että voitan. Paikka on lumoava. Sinne tarvitsee vain mennä, ja kaikesta voi nauttia. Olenhan minä tietysti liikkunut ennenkin - (olen ehkä kertonut Leilasta).

On ehkä vielä matkaa siihen, että uskaltaisi olla oma itsensä. Niin kauan sai tottua siihen, että omaperäisyydestä ja luovuudesta puhutaan, mutta mitään erilaisuutta ei hyväksytä. Se on yksinäistä.

Esikoinen on askarrellut lehdistä leikkaamalla hahmon, jossa on jotakin kummallista. Suu tai jokin on väärinpäin. Kasvojen osissa on häikkää, näyttää kyllä melkein oikealta. Suu on pehmeä, hahmo näyttää notkuvalta teiniltä tai vauvalta. Uskonnonvihkoonsa hän oli piirtänyt Jumalan: ison joustavan hahmon, jolla oli molemmissa käsissä jonglöörin temppupallot. Jumalan kädet ja vartalo olivat taipuisat, luuttoman notkeat, kuin intialaisella tanssijalla. - Hän hämmästyttää minua, esikoinen. Hän piirtää, muotoilee, leikkaa ja liimaa suvereenisti, nopeasti, katsomatta juurikaan työtä kun tekee, sitten se on valmis ja hän lähtee pois.

Keskimmäinen on se ahkerin piirtäjä, usein kuvissa on häkkimäisiä karsinoita, joissa on kaksi sänkitukkaista pikkuista, hän itse ja kuopus. Kuopus piirtää erivärisillä kynillä karttoja, joissa kynänjäljet ovat teitä. Valtavasti teitä.

minä ja yhteiskunta

Tänään kirjoitin lautasliinaankin. Haravoin ympäristöä, josko siellä olisi roskapaperia, esitteitä, koska minulla oli ajatuksia, mutta vain muovitettu ruokalista oli. Kirjoitin: Mikä se tekstissä on? Se tekijä.

Tiedän, mitä tarkoitan. Vasta äskettäin olen alkanut ymmärtää, etteivät muut lue ajatuksiani. Minun täytyy sanoa ne. Se oli suuri oivallus. Sanoa kaikki itsestäänselvyydetkin, aivan kuin puhuisi suomea vieraana kielenä. Kohta varmaan kiertelen katuja, ja kerron, olen muuten ihminen, se on sellainen, joka -- jne.

Töissä tänään yksi tyttö sai raivarin ja repi kaikki paperit mitä edestään löysi, kynätkin katkoi pieniksi palasiksi. Kummasti oli voimaa, noin pienet pätkätkin sai vielä poikki, kuiskasi naapuri, kun lattialla oli sentin pätkiä. Ja kaikki vaan sen takia, kun ei ollut muistanut lukea.

Niin. Päivät ovat kiireisiä, etten juuri ehdi havaita kuin värisävyjä. Kollega muussasi puolukkasurvosta, että paidalle lennähti punaisia roiskeita, verivana. Se tekstin tekijä, sen tunnistaa kyllä, mutta joskus sen löytää vasta vähän etsimällä. Luin DeLilloa, josta en aluksi pitänyt, mutta sitten eilen rupesi pyörryttämään, kun luin. Tunnistan, mutta mitä se kipinä on? Kiihkoa, omistautumista, tärkeyttä itselle. Mikä tahansa tekstin aihe sitten onkaan.

Juoksen nyt alakertaan hakemaan sen kirjan. Yksi minuutti.

Sleep failed him more often now, not once or twice a week but four times, five. [...] He bypassed sleep and rounded into counterpoise, a moonless calm in which every force is balanced by another. This was the briefest of easings, a small pause in the stir of restless identities.

There was no answer to the question. He tried sedatives and hypnotics but they made him dependent, sending him inward in tight spirals. Every act he performed was self-haunted and synthetic. The palest thought carried an anxious shadow. What did he do? [...] put the book aside, finally, and lay completely still, trying to summon the will to speak the single word that would turn off the lights. Nothing existed around him. There was only the noise in his head, the mind in time.

When he died he would not end. The world would end.

Nukun makuupussissa omassa sängyssäni, post-Auschwitz-yhteiskunnassa.

Päivisin opetan ihmisiä ymmärtämään nollaa, miten nollan voi lisätä, ymmärrän, että se hämmentää. Pidän yllä prosesseja, ohjailen. Autossa ratkaisen huvikseni (huvikseni) loogisia Aivojumppatehtäviä Tiede-lehden takaa. Ne ovat höhliä. (Mikä kirjaimista ei kuulu joukkoon: I, E, D, Y, T, F.) On numeroita, ja yhdessä nurkassa tyhjä kolo. Mikä numero tähän tulee kaiken muun perusteella. Aika epäreilua, että joissakin tehtävissä vaadittiin neliöjuuria. Ratkaisevatko ihmiset näitä laskin kädessä?!!

Höyrysaunassa kuuntelen kahden sairaanhoitajan juttelua. Hoitajatkaan eivät kohtaa kuolemaa, se olisi tärkeätä, että oppisi, näkisi kuolevan, sanoo toinen. Pitää rynnätä heti paikalle. He puhuvat ja puhuvat, keskustelu siirtyy ruokakauppaan, jossa toinen oli nähnyt vanhan naapurinsa. Hänellä oli ollut mustahiuksinen lapsi rattaissa. Naapuri oli kertonut, lomaromanssin tulos, viides lapsi, isä jäi jonnekin sinne Saudeihin. Hei haloo! sanovat naiset. Välillä kuumaa höyryä suihkuaa meidän kaikkien niskaan. He kirkuvat, minä en, tiedän mitä se on, olen ollut täällä ennenkin.

Illansuussa ulkona on tummaa valoa. Lapset kirmaavat pihatiellä, rakentavat majaa, he lisivät, lisivät, kun kaverit tulevat. Minä olen sisällä ja ulkona. Kuopus rotevoituu. Esikoinen riuhtaisee taas yhden hampaan suustaan, se on pieni, ja sillä hän on purrut minuakin. Illan tullen kun pimenee hän nostattaa henkeä, vetää pois kaikki heiluvat hampaat. Nyt on alhaalla kulmassa aukko.

Matkalla mökille luen runoja, Tua Forströmiä ja Gunnar Ekelöfiä. Luen osan niistä esikoiselle ääneen. Matkustan hänen kanssaan junassa, hän askartelee, kuljeskelee, leikkii, juttelee, syö, järjestelee tavaroitaan. Minä katselen ulos ikkunasta ja luen.

En ajattele sitä, minne olen menossa. Mökille kiertelemme loppumatkan autossa pieniä teitä. Maisema piiloutuu katseelta. Olen nyt jo tällä tiellä. Jo tässä. Tuhkaiset pilvet raahautuvat yllä. Tuuli ja välillä matalalta, oudon keltaisena, paistava aurinko. Olen tullut ajatuksissani, mutta silti, tiedän tämän. Kaikki piiloutuu, muuttuu kuvaksi, se tarjoaa vain kuvaa, tältä se näyttää, kääntää selkänsä, et siinä täällä ollutkaan, se kuiskii. Kaikki on kyyristynyttä. Voin vain arvailla, vielä se on elossa, on siinä henki tiukassa, niin se ajattelee. Ei se tunne sääliä samalla tavalla (ajattele luurankoa, joka nirhautuu rannan hiekkaan, joka aallon töytäisyllä). Täytyy seisahtua niille sijoilleen. Niinkö todella, katselen, en usko. Katson järven seinää, vesi on kuulasta, veden pinnalla leijuu keltaisia lehtiä, luopuneita. Esikoinen tulee, hänen silmänsä pysähtyvät pihaan, hän tunnistaa paikan, silmät ovat vasten vettä, ja sinisyys on niissä. Katson vain silmiä. Mene toki rantaa, ne sanovat.

Rannassa vesi on läpinäkyvää, vähän syvemmällä se on mustaa. Siellä ovat kaislat, kesällä ne tanssivat, vaihtoivat paikkaa. Vielä yhä kaikki on samoin. Olet olemassa.

Ensin amputointi, sitten saat raajan takaisin, rakkauden. Sitten kuolet kokonaan, johonkin muuhun. Näin se menee. En ollut varma, että tulisin koskaan mökille takaisin. En voi olla varma, voin toivoa. Seison rannassa, ja ajattelen, nyt ei ole entistä, eikä ole tulevaa. Tässä voi olla tyhjän päällä. Tuttuus on vain kuva.

Ne tulevat kaikki välähdyksinä, keittiön ikkunasta katsoessani kaikki näyttää muuttumattomalta, samalta kuin kesällä. Kurjenkello kukkii yhä, sen isot kellot hohtavat metsän vihreässä peitteessä. Katson sitä kauan, ennenkuin mieleeni tulee, että se on epätavallista.

Sängyn peitolla mökissä on kauranjyvä. Yksi jyvä.

Järvellä on yksi kuikka. Se ui ja pian niitä on kaksi. Ne uivat, kaksi siluettia leikkaa toisensa. Yhä uudelleen, nokat ehkä koskettavat toisiaan. Sitten niitä on kolme, mistä kolmas tuli, en tiedä. Katson niitä koko ajan. Aivan kuin ne kehräisivät lisää lintuja, uimalla, ristiin. Taas kerran, ja taas. Niitä on neljä, viisi, lopulta.

Uuden huomaaminen, eteenpäin meneminen, se on minulle aina jonkinlaisen kuplan sisältä ulos tulemista.

Sen jälkeen kun on tuntenut toisen käsillään, kaikki on toisin. - Anteeksi, että olin niin kitsas.

Tärkeän ihmisen voi loihtia vierelleen, vaikka hän olisi poissakin. Sinä keittiössä, laittamassa jotakin syötävää. En näe sinua, ehkä sivusilmällä, mutta silti näen, tiedän. "Jos se olis nyt tuossa, niin se tekis niin, ja sanois sitä...". Niin, juon viiniä ja loikoilen sohvalla... aikaa on niin vähän, kaikki olisi sanottava ja tehtävä nyt. Kuitenkaan se ei onnistu.

Mökillä kuuntelen radiota ja ajattelen kaikkea tätä. Yöllä näen unta talosta. Se ei ole omani, vaan jokin julkinen paikka, ehkä metroasema tai kahvila. Siellä on mustia ja valkoihoisia ihmisiä, kirpputori, kyllä, varmastikin kahvila. Tunnelma on hyvä, en tunne muita, mutta he tuntuvat ystäviltä. Mielessämme odotamme seuraavaa aaltoa. Sitten vesi tulvii taas ovista ja täyttää koko talon ääriään myöten, ja se tarkoittaa, että juhlat alkavat. (Hämärä muistikuva, olen nähnyt tällaista unta kerran ennenkin. Toisaalta tämä on juuri vastakkaista, mitä veden varaan joutuminen valveilla tuntuu. Taas toisaalta, käynhän veneilemässä jatkuvasti vuotavalla veneellä.) Nautimme vedestä, pyörimme siinä ja vesi on viileämpää kuin iho, ei kylmää, vaan sopivan virkistävää. Tunnen veden iholla. Talo on väljä ja iso, ja vettä on paljon. Sitten se vähenee ja noruu pois viemäreistä, näen senkin, viimeisetkin rippeet korisevat alas lattiakaivoon. Unen lopussa saan äidiltä kirjeen, hän antaa sen käteeni, kaksi arkkia, toinen on saate, toinen kokoontaitettu kirje, jonka päällä lukee: Ihailen sinua. (!)

Se asia

Aina kun kirjoitan kirjettä hänelle, pyyhin pois sanoja, lauseita, kirjoitan uudestaan. Ennen yritin kirjoittaa mahdollisimman lyhyesti, neutraalisti, huolettomasti, mutta kuitenkin sillä tavalla monimerkityksellisesti, että sanomani, se todellinen sanoma, tulisi selväksi. Koska muutamat asiathan ovat selviä.

Sitten eilen ajattelin, että jospa kirjoittaisinkin tännekin aivan suoraan, rehellisesti. Sellaista en ole ennen tehnyt. En ole kokenut paljastaneeni mitään. Olen kirjoittanut, kyllä, mutta tavalla, joka jättää ytimen sanomatta, tarkoituksen, kaikkein tärkeimmän. Tiedän, että luet tätä nyt. Sinun takiasi perustin koko blogin. Sitä ei ole koskaan vielä sanottu. Kuvittele minut istumassa heinikkoisella rannalla valtavan ison kivenlohkareen päällä. Katson eteenpäin, kerron kaikesta, mitä näen. En ole sanallakaan sanonut istuvani kiven päällä. Puhumattakaan, että olisin kertonut siitä mitään muuta. En, en!!

Välillä ajattelen muuta, en voi katsoa siihen koko aikaa. Pisaroita, tämänpäiväisiä. Satoi niin rankasti, kun pyöräilin. Pisarat olivat isoja ja kovia, tunsin ne iholla takin läpi. Ne olivat raskaita, mietin, miten taivaalta voi tulla mitään niin painavaa. Kuvittele jos sataisi kalliota, sanoi keskimmäinen myöhemmin. Olin juuri kuvitellut, ne pisarat olisivat todella raskaita. Vettä valui kenkiin, viileä samettinen tunne jaloissa. Mutta en ole hauras, vaan todella lujista aineksista tehty, nauran sateelle ja myrskylle. Kuitenkin varon, odotan kylmyyden ja vilun ryöpsähdystä. Sitä ei tule, pelkään turhaan. Vain kengät kastuvat.

Mitä todella haluan, on puhua suoraan. Se onnistuu. Puhua kenelle tahansa niin, ettei välissä ole mitään. Mutta nytkin teen sitä, katson kauas, mahdollisiin kohtaamisiin. - Istun kivellä. Rannalla on hienoa valkoista hiekkaa. Jalanjälkiä siinä, lasten. - Tällaista teen, jätän irtonaisia jälkiä, aivan kuin en voisi sanoa, mitä siinä teen, miksi istun. Että olin tarkkailemassa vettä ja vedenalaisia kiviä. Sulavatko kivet aaltoihin. Että ajattelen järvien yhteydessä veden varaan joutumista, pinnan alle.

On mahdotonta päästä tämän lähemmäs. Olet iso, kivi. Haluan istua, en koskaan lähde siitä pois.

Kaikki alkoi kai viattomana leikkinä. Leikillä ja todellisuudella ei ole eroa. Ja viattomana? Tälle voi nauraa. Kaikki tämä on koskettanut perinpohjaisesti. Kukaan ei tiedä, miten hyvältä tämä minusta tuntuu, sanoi keskimmäinen eilen. En muista mistä oli kyse, mutta kun lause eteni sana sanalta, testasin, kestääkö se, onko se totta. Se oli. Sitä ei voi kiistää.

Oli aikoja, kun elin vain sen varassa, mitä tiesin. Luin kaikki merkit. Mahdollisetkin, koska toivoin vastausta. En uskonut mitään tapahtuvan, kaikki mitä saatoin tehdä, oli se, että ilmaisin itseäni. Voit aina sanoa aidot tunteet. Kukaan ei voi syyttää sinua siitä, tai vaatia tilille. Ja tunnustamalla rakkautta - - ilmavirta on sinuun päin, odotat, luet.

On olemassa astioita. Joskus ajattelin, että näin alkeellisiin asioihin ei voi mennä - kuin että joskus keksittiin säilytysastiat, kulhot ja pullot. Joissa voi säilyttää pienen meren - juomavettä. Tyhjäkin astia on arvokas.

Yritän, enkä voi päästä sinne. Kivi on maan pinnalla kuin suru, luusta erkaantunut kappale, uloke. Sillä järvellä ei ole mitään! Ei majakoita, ei... vain pimeää, sameaa, tummaa. Lempeää, ja se laivakin. Ehkä juuri tästä pitäisi kertoa! Eräänä iltana, kesäiltana, lapsuudenkotiini tuli vieraita, miehiä, jotka olivat tulleet tuohon rantaan laivalla. Epätavallista, koska järvi on pieni. Niillä miehillä ei ollut kasvoja, mutta jotenkin he olivat tuttuja. Itsevarmoja. He kertoivat, että juhlat ovat alkamassa, meidän täytyy mennä. He usuttivat meitä lähtemään. Laiva on rannassa, he toistelivat, kasvottomat. Menimme ullakolle etsimään vaatteita. Koit olivat syöneet kaiken. Isäni astui ulos käsissään reikäinen puku. Ei, hän toisteli äidille, ei näissä vaatteissa. Näin miesten selät, kun he lähtivät kohti rantaa, kahdestaan, kiireisin askelin.

Se, mitä on selkäsi takana - pelko. Parhaiten se pysyisi poissa, kun siitä ei puhuisi. Voitko kuvitella mitään niin hullua, kuin naisen, joka käännyttää pois kokonaisen armeijan sanomalla, että perääntykää, jumalan nimessä, jos henkenne on teille kallis? Et voi. Minä - en oikein tiedä, missä tällä hetkellä seison. Katson eteenpäin, mutta - myös maata alla. Paikka ei ole lukkoonlyöty sinänä, mutta jos haluan sen olevan, niin se on.

On kyse rakkaudesta, tietenkin. Rakkaus seesteisimmillään on minulle läsnäoloa silloinkin kun ei ole läsnä. Esim. että katsot vierellesi, ja hän on siinä. Voit mennä siihen tunteeseen, milloin haluat. Mutta sitä edeltävät amputoinnin vaiheet. Että harhailet jossakin, moottoritien reunalla, muistisi menettäneenä, ruhjeisena? Et muista? Et ymmärrä? Sattuu? Joku heiluttaa jotakin ohikiitävän auton ikkunasta, huutaa jotakin? Ei?

Kanit

Lapsena kävin kanipaikassa, siellä oli paljon kaneja. Kanit olivat varovaisia, ja aikuiset kanit jotenkin luisia ja kyhmyräisiä. Poikaset olivat ihanan pehmeitä ja niiden jaloissa oli poimuja, iho oli löysää, väljää kasvaa. Turkki oli silkinpehmeä. Ne pötkivät hassusti ja vauvamaisen kömpelösti eteenpäin. Ne kyyristyivät sylissä, painautuivat pikku keräksi.

Tiesin, että kanipaikan omistaja syö kaneja. Se oli fakta. Kaninpoikaset olivat silti pehmeitä ja ihania.

Kun olet jonkun seurassa, jonka kehoa ajattelet, alkaa itse ottaa asentoja, jotka paljastavat. Antavat ilmi, myöten, eivät ole yhdentekeviä. Ei tarvitse katsoa. Kuvittelet jonkun väläyksen. Jos jo tiedät, silti kuvittelet.

Aurinko paistaa, näen sen sääkaihtimien välistäkin aivan selvästi. Koko huone kylpee valossa, vaikka aurinko ei paista ikkunoihin, vaan puihin, jotka varjostavat rakennusta. Puut ovat muuttamassa väriään. Latvassa on punaista ja kultaa, vihreää. Lehvästöt, shrubberies, näyttävät ylhäältäpäin niin pehmeiltä, pudottavilta. Haluaisin pudottautua.

Näin unta laivamatkasta, jonne lähdin äitini kanssa. Matka oli kummallinen, se oli koko ajan alkutekijöissään. Matkustimme, lähdimme matkaan lähtemättä minnekään. Ajoimme autolla rantaan, totesimme, että siinä on iso punainen laiva. Ei mitään, kaikki on alussa. Laivan nähdessä voi aloittaa. Menimme rannassa olevaan kerrostaloon, asuntoon, joka on tyhjä, ei huonekaluja, suunnittelemaan matkaa. Laiva lähtisi pian. Tehdään kaikki tässä ja nyt. Mitään ei ennakolta, vaan nyt, ajattelin. Matka laivalle oli raskas, aivan kuin olisimme painaneet tonnin. Ajattelin kävelyä laivaan, syksyisen puistokadun poikki, emme tulisi ehtimään. Rannassa oli joku rautainen veistos, iso patsas. Söimme asunnossa hernekeittoa, emme ehtisi. Ehdimme jos ehdimme. Laiva lähti, näimme sen merellä.

1. Aikominen.

Seisot englantilaisessa olohuoneessa, jossa on kukallinen sohva ja pehmeä kokolattiamatto. Nurkassa on televisio ja sen takana liukuovet terassille, joka on sateesta märkä. Tv-uutisissa kerrotaan Ruandan kansanmurhasta. Liukuoven lasissa on vesiroiskeita. On kevät, kaikki puhkeaa. Istut, pehmeä matto vaimentaa askeleet, hengityksen. Uutistenlukijan nuotti nousee ja laskee. Hän toteaa. Valittavasti, hän laskee ääntään lauseen lopussa. Tunnet, miten pehmeää kaikki ympärilläsi on, niin pehmeää, ettet tunne lihaksiasi ja luitasi.

2. Eristäytyneisyys

Try the supermarket

Väsyneenä tartuin vaan johonkin kirjaan, kun olin tullut sateen läpi kotiin. Se oli Jhumpa Lahirin The Interpreter of Maladies. Muistan sen hyvin, vaikka luin sen aikoja sitten. Siinä nainen kävi supermarketissa, osti paljon, paljon ruokaa, kaikkea, teki itse chutneyt ja marinadit, keitti niitä höyryäviä hedelmäisiä patoja aina sunnuntaisin. Hän oli raskaana. Mutta heidän vauvansa kuoli. Sen jälkeen he söivät koko talven pelkkää mysliä.

Sitten oli intialainen pariskunta, Yhdysvalloissa, toinen heistä nainen, joka yritti valmistaa samoja kalaruokia kuin kotona Intiassa. The other thing that made Mrs. Sen happy was fish from the seaside. It was always the whole fish she desired, not shell-fish, or the fillets Eliot's mother had broiled one night [...] "It is very frustrating", Mrs. Sen apologised, "to live so close to the ocean and not to have so much fish." She added that while the fish there tasted nothing like the fish in India, at least it was fresh. Now that it was getting colder, the boats were no longer going out regularly, and sometimes there as no whole fish available for weeks at a time.

Try the supermarket", his mother suggested.

Mrs. Sen shook her head. "In the supermarket I can feed a cat thirty-two dinners from one of thirty-two tins, but I can never find a single fish I like, never a single."

Sitten rouva Sen on saanut ostettua kalan - ja hän tietää mitä tehdä:

Later in the apartment, she pulled the blade out of the cupboard, spread newspapers across the carpet, and inspected her treasures. One by one she drew them from the paper wrapping, wrinkled and tinged with blood. She stroked the tails, prodded the bellies, pried apart the gutted flesh. With a pair of scissors she clipped the fins. She tucked a finger under the gills, a red so bright they made her vermillion seem pale. She grasped the body, lined with inky streaks, at either end, and notched it at intervals against the blade.

[...] she sliced the stems off the eggplant. She divided it into long, slender strips, then into small squares, smaller and smaller, as small as sugar cubes.

"I'm going to put these in a very tasty stew with fish and green bananas", she announced. "Only I will have to do without green bananas."

Istun sohvalla ja ajattelen, kirjoitan kone poikien ruokalautasten välissä, koko ajan ruokaa on lähellä, he kertovat penkoneensa lehtiroskista, ja ohikulkevat olivat nyökytelleet, näin, näyttää esikoinen, ja pudistaa päätään. He syövät, murentavat kalapihviä sormissa, se tirisee. Maiskutusta. Macha on tulozza täyteen, he sanovat. He nuolevat lusikkaa, kalapihviin syödään keskelle reikä.

Ruuan tuoksu kantaa. Lämpimän kalan tuoksu. Teksti kantaa, päätän mitä olen.

Vettä ja suomalaista omenaa. Vettä ja ruisleipää. Vesi on kuin savuke. Vettä ja savuke. Vesi on aina siinä vieressä. Kostuta siinä sormenpäät. Laita sormet lasiin. Tee tyhjäksi.

Poltan ketjussa. Istunkin aivan tuolin reunalla, aivan kuin olisin lähdössä jonnekin, pian Huomaan, että herätän levottomuutta muissakin. En voi sille mitään. En ole lähdössä mihinkään. Nielen joka päivä kourallisen pillereitä, mutta eivät ne mitään tee. Joku minussa on vahvempaa kuin ne, tiedän, etteivät ne koskaan mitään mahda sille. Miten ne voisivatkaan, en usko.
Seinällä roikkuu morsiuspuku ja karhuntalja. Miksi minun on niin vaikea muistaa? Pukua, kenen se on? Minun pitäisi tietää. En muista ihmisten kasvojakaan, ne ovat aina vieraat.
Tuoksuu muhennettu keitetty peruna. Voi että, ajattelen. Jos joutuisin pakkaseen, kaikesta tästä lämpimästä pois. Kaikki jakaantuu niin jyrkästi kylmään ja lämpimään. Suu tuntuu jauhoiselta. Istun edelleen samassa huonossa asennossa. Kirjoitan oikeaoppisesti, kielioppisääntöjen mukaan. Ne, jotka pian tulevat, löytävät minut tästä. Heidän ilmeensä on helpottunut, hän on yhä siinä. He hämmästyvät muutosta liiaksi, pitäisivät sitä merkkinä jostakin. En voi enää liikkua. En jaksa vastata kysymyksiin. Kaiken päällä on liikaa kuonaa, näitä tapoja ei enää voi muuttaa. Katson ulos ikkunasta, poltan taukoamatta ja kirjoitan.

Kuvittele, että olet talo, ja että joku korjaa aivan sisintä osaasi, varastotilaa sen uumenissa. Poraa seiniä, tunnet sen, ja korjaajan liikkeet sisässäsi. Hän kääntyy, ja laittaa radion päälle, kumartuu. Pysähtyy pitkiksi ajoiksi. Jotakin hän rakentaa. Hyllyjä seiniin. Järjestystä, että ihmisillä on vankka usko järjestykseen. Hän vasaroi, valoa välkähtelee vatsan ihosi läpi, kirkkaita pisteitä, ne ovat seinää poratut reiät. Pikku tähdet, ajattelet, somat, ei siinä mitään. Pidät tähdistä. Niille kaikki papuset mahtuvat, lokeroihin. Hän tekee ja rakentaa ja annat tehdä, koska se on kaikkien parhaaksi. Kilisee, kun hän laskee nauloja maahan, pois käsistä. Tunnet, kun joku osuu kohdalleen. Lopputulosta et koskaan näe, mutta tunnet.

leikkiä

Uimahallissa ajattelen, en mitään erityistä, turkoosissa vedessä, samalla radalla vanhentunut Mitterrand, kuuluisin 1700-luvulle, koska silloin -niin luin - suhtauduttiin todellisuuteen leikkisästi, identiteeteillä leikittiin ja naamiohuvit ja sellaiset olivat suosittuja. Todellisuus ja kaikki ympärillä on vain niin hupaisaa. En osaa edes tuntea häpeää. Kysyn eräältä naiselta, mitenpäin vesijuoksuvyö laitetaan. I'm not suur, hän sanoo, nyt huomaan, hän on tumma, ehkä filippiineiltä. Hänkin alkaa kuikuilla, mitenpäin se muilla on, he etenevät majesteettimaisesti kaukana. Voisin sukeltaa veden alle ja katsoa, mutta kun en uskalla pitää silmiä auki veden alla, siitä ei olisi paljon hyötyä. No, anyway. Mitenpäin vaan.

Kun kaikki on leikkiä, on kaikki itsestäänselvää. Absurdit palat nielee nopeasti ja halukkaasti.

Uidessa mietin, että olen onnellinen. Miksen olisi? Olen haikea. Tiedän, mitä tulee tapahtumaan. Olen liian kaukana, vaikka haluaisin olla lähellä. Aivan kuin välillämme ei olisi mitään, ajattelen joskus. Jotkut kuvittelee vierelleen, minä sinut. Sinussa asennon ja hymyn, olemisen.

Matkalla kauppaan näen hymyilevän nuoren naisen, hän ajaa pyörällä ja katselee ylös taivaalle. Seuraavakin nauraa, kaksi vanhaa naista, heillä on kassit käsissään. Jos tulee vielä kolmas, minä uskon.

Kuopus istuu etupenkillä, tämän lyhyen matkan, sen sallin, ja hänen piskuiset lenkkarinsa yltävät penkin reunan tasalle, jalat ovat suorana. Hän ei näe juuri mitään ikkunoista, mutta nauttii erityisoikeudesta, matkasta. Hortensiat ovat muuttuneet vaaleanpunaisiksi, vihreä keltaiseksi.

Pelkään.

Aamulla keitän papuja tunnin ajan ja luen samalla naistenlehdestä, jonka kaivoin jostakin, paperiroskista, ei vaan se jäi käteeni jostakin, tahmea lehti, luin sitä tuntien minuuttien kulun ja sen, etten enää kauaa istuisi tässä, vaan lähtisin töihin. Aamu, aurinko nousee ja paistaa lehvästön takaa, luonto on jo kovettunut, alistunut kylmään valoon. Luen etteivät miehet halua ottaa, vaan he haluavat, että heidät otetaan tai että heille annetaan ja ajattelen, ettei minun pitäisi lukea tällaista ennen töihin lähtöä, eikä varsinkaan papuja keittäessäni, mutta myöhäistä, luin jo ja sitten nousen, ojentaudun ylös, alan kävellä, kääntyä ja ottaa askelia ovelle päin. Lihakset venyvät ja liukuvat.

Päivällä katson miten tuuli riepottaa puuta, se pieksee seinää. Mitä seinä tuntee, lehtien vienon kosketuksen. Se haluaisi lisää.

Nyt olen pukeutunut hameeseen jo viisi viikkoa. Joskus laitan housut, ja tuntuu kuin olisin menossa ratsastamaan. Naisellisuus.. ja nyt mietin musliminaisten pitkiä hameita, ihania tuoksuja, (tuoksu on paras asu), turkoosia, violettia.

Vaikea sanoa, miltä työssä oleminen tuntuu pitkän tauon jälkeen. Yllättävän helpolta. Pelottavan helpolta. Näihin aikatauluihin ja kaikkeen ehtimiseen voi jäädä koukkuun. Mutta ei hätää.

Päivällä seisoin ulkona, jalkapohjien alla soraa, kivenmurikoita. Aurinko häikäisi, siristelin silmiä. Tuuli kevyesti vasten minua. Lämpimästi. Takin liepeet heiluivat. Olin jossain määrin näkymätön.

Ajattele kahta kerrostaloa, harmaata pilvenpiirtäjää, jotka kaatuvat, olet jäämässä niiden alle. Mutta ne kaatuvat sillä tavalla, että jäät niiden väliin seisomaan, vahingoittumattomana. Pöly ja tunkkaisten huoneistojen tuoksu tulee nenääsi, tunnet laastin ja pölyn laskeutuvan kasvoille, ja jalkojesi juureen vierii muutamia murikoita, ne vähän koskettavat jalkateriäsi, sillä tavalla hellästi, aivan kuin rakkaasi hieroisi jalkojasi leikkisästi. Haluat nauraa.

Lasten silmiin kuvittelen joskus läpinäkyvän kalvon, ymmärtämättömyyden kalvon, etteivät he näe kaikkea, eivät hallitse tunteitaan, silmitön viha tekee heidät sokeaksi, he ajattelevat vain oikeutta tai vääryyttä, minkä kokevat heille tapahtuneen, eivät katso eteenpäin, eivät aavista, mitä on vihan tuolla puolen. Saatan olla väärässäkin, mitään verhoa tai kalvoa ei ehkä olekaan. Samalla tavalla minä harjaan hiuksiani peilin edessä, ajatuksissani ja välillä havahdun katsomaan kuvaani, kuka minä olen, välillä pelkkä kuva, välillä minä, en koskaan täysin kumpaakaan, ajatus väreilee näiden kahden välillä, voin olla varma vain siitä, että nainen kampaa tukkaa, yllään violetti paitaa. Hän näyttää rauhalliselta - tästäkin voidaan olla monta mieltä.

Männynoksat ovat auringonvalossa, niiden lähellä tuoksuu pihkalta, ja pihkan tuoksu on ovi. Hiekkasille kankaille sisällissodan melskeeseen. Sodassa, jossa en ole nuorena aivan varma edes siitä, kummalla puolella olen, ei sillä ole edes väliä, kun velvollisuuteni on taistella. Kaikessa kiinnitän huomioni kuitenkin lähellä oleviin asioihin, siihen ettei voi sylkäistä, kun on kauhuissaan, täihin vieressä makaavan miehen parrassa. Ja kun kaukana kylässä näemme soittavan kulkueen, musiikki kimpoaa minusta, tiedän sen musiikiksi, mutta siinä kaikki, ei muuta. On jo irtautunut elämästä, elämää voi tarkastella käsivarrenmitan päässä. Vasta joskus aikojen päästä saa tunteen, jossa unohtaa etäälläolon, laskee kädet alas.

Äiti leipoo. Talon täyttää tuoreen leivän ja pullan tuoksu. Radio soittaa bossa novaa ja vanhoja iskelmiä. Ei ole aikaa, kellun jossakin, joka on tehty ihmisiä varten, heitä silmälläpitäen. Se on rajalla olemista, katsomista johonkin muuhun. Lasten huudot kaikuvat, ja ulkoreunoilla muodostavat soikion, kimpoavat rajoista. Koska on rajat, onhan niiden ulkopuolella oltava jotakin. Kotilolla meren pohjassa on rajat, jonka seinämistä meren kuohunta toistuu.

Kuvittelen, että on yhä kesä. Istumme meren rannalla kahvilassa, ulkona. Käärimme hartioille viltit. On kesä.

En, kyllä

En ole ehtinyt avata nettiä enkä kirjoittaa sähköposteja. En aloita samanlaista psykedeelistä listaa tapahtumista. En, vaikka voisinkin. Eilen kun vein kuopusta päiväkotiin, hoitaja puheli epäilevänsä jollakin kihomatotartuntaa. (Please, no!!!) Kävin eilen kuopuksen kanssa lääkärillä hänen nuhansa takia. Se ei parane. Poskiontelutulehdus, lääkäri sai kummallisen puheripulin (kun juttelimme kihomadoista). Hän puhui ja puhui, seisoimme ovella vaikka kuinka kauan. Meidän täytyisi mennä. Palataan asiaan, tai siis miten sen voisi sanoa. Tavataan taas, ollaan yhteyksissä. Hän unohti antaa meille reseptinkin, ja palasimme takaisin hakemaan sitä.

Kotona vietän tänään hauskan illan poikien kanssa: palautamme pullot Prismaan ja näemme siellä paljon tuttuja. Ostamme poppareita, joita syömme kotona kulhosta lattialla ja katselemme Buster Keatonin filmiä Kameramies. Se on kaikista hauska, he haluavat katsoa filmin heti uudestaan. Miten tarinassa kaikki menee pieleen, mutta kameramies on sinnikäs, hän ei anna periksi. Lisäksi hän käyttää sellaista suoraa toimintaa, jonka kaikki koemme omaksemme. Sitä ennen pelaamme sananselityspeliä, josta näkee selvästi, miten lapset ajattelevat. Sana on opettaja, ja kysyn kuopukselta, mitä äiti tekee työkseen (minä ja hän olemme samassa joukkueessa). Hän sanoo: salaattia. Mieti vielä tarkemmin, mitä teen työpaikallani. Pyöräilet, hän pohtii. Hän arvaa kuitenkin vaivatta norsun, sateenvarjon, kuumemittarin ja koiran.

Luen hullua kirjaa Bartleby ja kumppanit. En tiedä, en tiedä. Onko se totta? Onko kirjoittaminen vaihtoehto elämälle? Käytännölliselle, todelliselle elämälle, jossa oikeasti koetaan ja oikeasti tapahtuu? Vai onko se lisuke, verinen punajuurisalaatti metallikaukalossa, linssejä seassa, a massacre has taken place, se pitäisi syödä!?

Tällä viikolla tapahtui aivan liikaa.

psykedeliaa

Esikoinen laulaa. Voladidaa, voladidii ja yritän opettaa hänelle matematiikkaa, rahojen laskemista. Hän vain nauraa. Puheeni kuulostaa aivan oudolta: jos et ymmärrä rahasta mitään, sinua voidaan puijata. Myyjä sanoo, että saatkin tällä rahalla vain yhden tikkarin. Et voi puolustaa kantaasi, jos et osaa numeroita. Esikoisella on hauskaa, mutta tässä hän vakavoituu. On täysi työ. Eilen hän oli muutaman tunnin yksin kotona, flunssaisena. Hän soitti isän kännykällä minulle töihin kymmenen minuutin välein, (puhelimesi soi taas, sanoivat sidosryhmäni). Se soi. Hän kävi naapureissa jutustelemassa. Hän soitti ja sanoi, ei ole tekemistä. Vastasi isän työpuheluihin, noh, ei tässä mitään, hyvin menee. Tulen kotiin, sen jälkeen kun olen huomannut, että annoin kotiavaimen mukana miehelle pyöränavaimetkin. Täytyy kävellä, ja esikoinen raukka odottaa kotona. On helle, ja olen varautunut koleaan säähän. Talvitakki on liikaa. Kotipihassa näen naapurin isän käsivarrellaan vauva, vaaleanpunainen, hän kantaa sitä kuin likapyykkiä. Vauva on vaaleanpunainen ja kalju, varsinainen kaunokainen, se roikkuu ja töllää minua lautasenkokoisilla silmillään, aivan kuin maailmassa olisi jotakin ihmettelemistä. Elämä on farssia, minulla on mukana aina väärät tavarat: illalla kirjastossa lasten kanssa huomaan, että lompakko jäi kotiin, mukana on kylläkin uimalasit ja vappumatinean ohjelma vuodelta 97. Kun menee uimahalliin, mukana kannattaa olla esim. joku cd-levy. Esikoinen menee kerhon levyraatiin mukanaan rintavahvikkeellinen uimapuku. Kädessäni on pukuhuoneessa Teräsbetoni-cd. Lämmin höyry tulvii. Illalla olemme kaikki onnellisesti kotona, minähän tykkään kaikesta absudista, alan kammata esikoisen tukkaa täikammalla, koska iltapäiväkerhosta käskettiin kaikille sellainen hankkimaan, katson kampaa, ja kyllä. En ole koskaan nähnyt täitä, muistaakseni, mutta nyt näen, vastahakoisen täin. Kello on kymmenen ja syysilta on ihana, lähden apteekkiin. Mitä, kun joutuu pois kaikesta tavallisesta. Kun nousen autosta Töölössä/Meilahdessa/jossakin, tarkistan, ettei päälläni ole pyjamahousut, se ei olisi ollenkaan tavatonta. (Kerran talvella lähdin kaupungille patakintaat käsissä.) Apteekissa joudun keskelle käsittämätöntä elokuvaa, päivä ei lopu... vaikken kulje pää pilvissä, olen Realisti. Täimyrkyt ovat lemmikkihoitohyllyn vieressä. Etenkin korvien taakse ne pesiytyvät, selittää farmaseutti. Sinulla on pitkät hiukset, hän sanoo. Ajattelen koiria, olen poistanut koiran tulehtuneesta silmästä neulasen, kissan iholta punkkeja, koiran tassusta piikkejä, nyt on pentujen turkeissa jotakin ylimääräistä. Mietin pseudonyymiä itselleni, Bergmanin filmiä - Hiljaisuutta - josta jäi mielen pohjalle kirkas vesi, öinen, kuunvaloinen. Ruotsin kieli on aina lempeää, kotikutoista, mutta eleganttia. Aamulla keskimmäinen herää kuudelta kuten aina, ja hän hyppelee varpaillaan ja hymyilee ja kihertää. Tällainen aamuvirkkuus on käsittämätöntä, hän on aina aamuisin peipponen. Tämä on kauneushoitola, sanon, kun istutan hänet jakkaralle ammeeseen ja alan pestä tukkaa täimyrkyllä. Niin, hän hymyilee, paitsi, että täällä haisee joskus kakalta, hän sanoo ja kikattaa. Ja pitäisi pestä tai pakastaa vielä kaikki petivaatteet, pitovaatteet ja "kodin tekstiilit". Pehmolelut saunovat juuri nyt. Bangladeshiläinen koira hikoilee lauteilla, eikö se muista! Aamulla näin auringon nousevan, kun jäin kotiin sairaan esikoisen kanssa, joka yskii. Odotan rauhallista aikaa ja hetkeä, päivän tapahtumaksi riittäisi se, että kuumailmapallo lentäisi yli ja kuuluisi kohahdus, kun liekki avataan.

omena

Luin Bergmanin Yksityiset keskustelut loppuun ja on ilmiselvää, mikä se kirja on: kireä pakkaspäivä. Sisällä on lämmin, mutta sinne ei voi jäädä. Vatsanpohjassa on jokin outo kipu. Ulkona hengitys huurtuu ja pakkaslumi kirskahtelee kantapäiden alla. Sielläkään ei voi viipyä pitkään. Pian on yö, pakkanen kiristyy ja tähdet tulevat näkyviin.

Pelottava kirja.

Ajatus jostakusta läheisestä, jonka kasvot ovat vanhenneet, hän on yhtäkkiä kahdeksankymmentä, ja kasvoiltaan vanha lapsi.

Lumi sataa mustaan joen pintaan, sulaa virtaan. Kaikkialla on hiljaista. Sinulla ei ole ketään.

Juuri kun ajattelin, että kauheinta elämässä on joutua eristyksiin, olla yksin vastoin tahtoaan, Bergmanin kirjan luettuani yllättäen rauhoituin. Yksin oleminen, kaiken perusta.

Tänään söimme oman omenapuun ensimmäisen omenan. Kolme siinä kaiken kaikkiaan on, kolme ensimmäistä. Viiteen osaan jaettuna, kaikille osa. Madoillekin oli mennyt osa. Omena oli kirpeä ja makea, maukas. Täydellinen.

Luen novellia, ja aluksi mieli aina harhailee, en pääse kiinni tekstiin. En juuri koskaan heti pääse, kunnes jossakin vaiheessa lukemista kiinnityn, se on se hetki, kun ei voi enää jättää lukemista. Tarina on se, että olen ollut hajamielinen, vaikka minun piti vahtia lapsia pihalla. Olen ollut hakemassa tikkaita, katsomassa alhaalta, miten naapuri kiipeää katolle hakemaan lasten palloa, hän tuntuu ylhäällä painavalta, reidet ovat vahvat, pidän tikkaita pikkusormella - rakennustyöapulainen, huumori. Lapset tulevat luokseni, heidän kätensä ovat punaiset, he toistelevat, verta, verta, yhdellä veripisaroita on otsassakin, poskissa. He ovat iloisia, aistin esittämisen, mutten ole varma. Yksi lapsista painaa sormilla toisen paidan selkään punaiset suden silmät. En ole varma, mutta luulen, että väri on marjoista, jossakin niitä on. Mitä marjoja, en tiedä. Hyvin myrkyllisiä, sanoo naapuri. Ei ollenkaan myrkyllisiä, sanon. Mustamarja-aroniaa, olen satavarma. Näin hitaasti kaikki asettuu kirjan alussa.

Olin pari päivää sairas, nuhassa. Väsynyt. Satoi rakeita. Katselin sipulin kuorta, siinä oli verisuonia. Esikoisen luokalla on täitä. Ulkona viileää, kovaa vihreää valoa. Kuivat huulet, flunssassa aina on niin. Keskimmäinen nauraa ja imuroi pölynimurilla korvaani, kun lojun sohvalla. Se tuntuu hyvältä. Syön lounasta työkaverin kanssa, miehen, joka on nyrkkeilijä. Hän sanoo: On opittava ottamaan vastaan iskuja ja potkuja. Ei voi käpertyä sikiöasentoon lattialle, kun sattuu. Hänellä on viisikuukautinen vauva.

Kuopus herää ja huutaa kauhuissaan yöllä yläsängyssä. Hän on alkanut heräillä päiväkotiin mentyään. Hän rauhoittuu kun sanon, että hän voi huutaa meitä tulemaan milloin vaan, olemme lähellä. Hän rauhoittuu ja hieroo poskeaan tyynyyn ja hymyilee. Tieto riittää.

Tällä viikolla piti palata illansuussa päiväkotiin hakemaan laukkua, jonka unohdin sinne. Väsyneenä, kastuneena, nälkäisenä. Kuopus totesi tyynesti portilla: Sinä viet, isä hakee sitten. Hän raukka luuli, että uusi hoitopäivä alkaa.

*

Mietin rakkautta ja housuja. Housut ovat niin käytännölliset. Rakkaus on sitä, että ymmärtää, miksi toisen on niin vaikea löytää istuvia housuja. Elimien takia.

*

Tänään olimme lasten kanssa leikkipuistossa ja piknikillä Lauttasaaressa. Sää melko viileä, ruoho vihreää, ruoka tulista. (Ja unohdin ottaa kiinalaisesta haarukat ja veitset. )

*

Luen Bergmanin kirjaa Yksityisiä keskusteluja. Lisäksi lainasin Vila-Matasin kirjan Bartleby ja kumppanit ja M-L Vartion Kaikki naiset näkevät unia. Johannan innoittamana katsomme huomenna Bergmanin elokuvan Hiljaisuus.

*

Kirjoitan jatkossa Elämäni naisena-sarjaa (jos siinä tapahtuu jotakin). Perjantaina kävelin työpaikan lähistöllä päälläni hame ja pusero ja kengät. Olin juuri ohittamassa pajupusikkoa, kun eräs mies siinä tien vieressä seisoskelevasta seurueesta hyräili: tummat silmät, ruskea tukka.. Se oli pelkästään mukavaa. Toisia voisi huomioida sanallisesti useamminkin.