Matkalla mökille luen runoja, Tua Forströmiä ja Gunnar Ekelöfiä. Luen osan niistä esikoiselle ääneen. Matkustan hänen kanssaan junassa, hän askartelee, kuljeskelee, leikkii, juttelee, syö, järjestelee tavaroitaan. Minä katselen ulos ikkunasta ja luen.

En ajattele sitä, minne olen menossa. Mökille kiertelemme loppumatkan autossa pieniä teitä. Maisema piiloutuu katseelta. Olen nyt jo tällä tiellä. Jo tässä. Tuhkaiset pilvet raahautuvat yllä. Tuuli ja välillä matalalta, oudon keltaisena, paistava aurinko. Olen tullut ajatuksissani, mutta silti, tiedän tämän. Kaikki piiloutuu, muuttuu kuvaksi, se tarjoaa vain kuvaa, tältä se näyttää, kääntää selkänsä, et siinä täällä ollutkaan, se kuiskii. Kaikki on kyyristynyttä. Voin vain arvailla, vielä se on elossa, on siinä henki tiukassa, niin se ajattelee. Ei se tunne sääliä samalla tavalla (ajattele luurankoa, joka nirhautuu rannan hiekkaan, joka aallon töytäisyllä). Täytyy seisahtua niille sijoilleen. Niinkö todella, katselen, en usko. Katson järven seinää, vesi on kuulasta, veden pinnalla leijuu keltaisia lehtiä, luopuneita. Esikoinen tulee, hänen silmänsä pysähtyvät pihaan, hän tunnistaa paikan, silmät ovat vasten vettä, ja sinisyys on niissä. Katson vain silmiä. Mene toki rantaa, ne sanovat.

Rannassa vesi on läpinäkyvää, vähän syvemmällä se on mustaa. Siellä ovat kaislat, kesällä ne tanssivat, vaihtoivat paikkaa. Vielä yhä kaikki on samoin. Olet olemassa.

Ensin amputointi, sitten saat raajan takaisin, rakkauden. Sitten kuolet kokonaan, johonkin muuhun. Näin se menee. En ollut varma, että tulisin koskaan mökille takaisin. En voi olla varma, voin toivoa. Seison rannassa, ja ajattelen, nyt ei ole entistä, eikä ole tulevaa. Tässä voi olla tyhjän päällä. Tuttuus on vain kuva.

Ne tulevat kaikki välähdyksinä, keittiön ikkunasta katsoessani kaikki näyttää muuttumattomalta, samalta kuin kesällä. Kurjenkello kukkii yhä, sen isot kellot hohtavat metsän vihreässä peitteessä. Katson sitä kauan, ennenkuin mieleeni tulee, että se on epätavallista.

Sängyn peitolla mökissä on kauranjyvä. Yksi jyvä.

Järvellä on yksi kuikka. Se ui ja pian niitä on kaksi. Ne uivat, kaksi siluettia leikkaa toisensa. Yhä uudelleen, nokat ehkä koskettavat toisiaan. Sitten niitä on kolme, mistä kolmas tuli, en tiedä. Katson niitä koko ajan. Aivan kuin ne kehräisivät lisää lintuja, uimalla, ristiin. Taas kerran, ja taas. Niitä on neljä, viisi, lopulta.

Uuden huomaaminen, eteenpäin meneminen, se on minulle aina jonkinlaisen kuplan sisältä ulos tulemista.

Sen jälkeen kun on tuntenut toisen käsillään, kaikki on toisin. - Anteeksi, että olin niin kitsas.

Tärkeän ihmisen voi loihtia vierelleen, vaikka hän olisi poissakin. Sinä keittiössä, laittamassa jotakin syötävää. En näe sinua, ehkä sivusilmällä, mutta silti näen, tiedän. "Jos se olis nyt tuossa, niin se tekis niin, ja sanois sitä...". Niin, juon viiniä ja loikoilen sohvalla... aikaa on niin vähän, kaikki olisi sanottava ja tehtävä nyt. Kuitenkaan se ei onnistu.

Mökillä kuuntelen radiota ja ajattelen kaikkea tätä. Yöllä näen unta talosta. Se ei ole omani, vaan jokin julkinen paikka, ehkä metroasema tai kahvila. Siellä on mustia ja valkoihoisia ihmisiä, kirpputori, kyllä, varmastikin kahvila. Tunnelma on hyvä, en tunne muita, mutta he tuntuvat ystäviltä. Mielessämme odotamme seuraavaa aaltoa. Sitten vesi tulvii taas ovista ja täyttää koko talon ääriään myöten, ja se tarkoittaa, että juhlat alkavat. (Hämärä muistikuva, olen nähnyt tällaista unta kerran ennenkin. Toisaalta tämä on juuri vastakkaista, mitä veden varaan joutuminen valveilla tuntuu. Taas toisaalta, käynhän veneilemässä jatkuvasti vuotavalla veneellä.) Nautimme vedestä, pyörimme siinä ja vesi on viileämpää kuin iho, ei kylmää, vaan sopivan virkistävää. Tunnen veden iholla. Talo on väljä ja iso, ja vettä on paljon. Sitten se vähenee ja noruu pois viemäreistä, näen senkin, viimeisetkin rippeet korisevat alas lattiakaivoon. Unen lopussa saan äidiltä kirjeen, hän antaa sen käteeni, kaksi arkkia, toinen on saate, toinen kokoontaitettu kirje, jonka päällä lukee: Ihailen sinua. (!)