Aamulla keitän papuja tunnin ajan ja luen samalla naistenlehdestä, jonka kaivoin jostakin, paperiroskista, ei vaan se jäi käteeni jostakin, tahmea lehti, luin sitä tuntien minuuttien kulun ja sen, etten enää kauaa istuisi tässä, vaan lähtisin töihin. Aamu, aurinko nousee ja paistaa lehvästön takaa, luonto on jo kovettunut, alistunut kylmään valoon. Luen etteivät miehet halua ottaa, vaan he haluavat, että heidät otetaan tai että heille annetaan ja ajattelen, ettei minun pitäisi lukea tällaista ennen töihin lähtöä, eikä varsinkaan papuja keittäessäni, mutta myöhäistä, luin jo ja sitten nousen, ojentaudun ylös, alan kävellä, kääntyä ja ottaa askelia ovelle päin. Lihakset venyvät ja liukuvat.

Päivällä katson miten tuuli riepottaa puuta, se pieksee seinää. Mitä seinä tuntee, lehtien vienon kosketuksen. Se haluaisi lisää.

Nyt olen pukeutunut hameeseen jo viisi viikkoa. Joskus laitan housut, ja tuntuu kuin olisin menossa ratsastamaan. Naisellisuus.. ja nyt mietin musliminaisten pitkiä hameita, ihania tuoksuja, (tuoksu on paras asu), turkoosia, violettia.

Vaikea sanoa, miltä työssä oleminen tuntuu pitkän tauon jälkeen. Yllättävän helpolta. Pelottavan helpolta. Näihin aikatauluihin ja kaikkeen ehtimiseen voi jäädä koukkuun. Mutta ei hätää.

Päivällä seisoin ulkona, jalkapohjien alla soraa, kivenmurikoita. Aurinko häikäisi, siristelin silmiä. Tuuli kevyesti vasten minua. Lämpimästi. Takin liepeet heiluivat. Olin jossain määrin näkymätön.