Aina kun kirjoitan kirjettä hänelle, pyyhin pois sanoja, lauseita, kirjoitan uudestaan. Ennen yritin kirjoittaa mahdollisimman lyhyesti, neutraalisti, huolettomasti, mutta kuitenkin sillä tavalla monimerkityksellisesti, että sanomani, se todellinen sanoma, tulisi selväksi. Koska muutamat asiathan ovat selviä.
Sitten eilen ajattelin, että jospa kirjoittaisinkin tännekin aivan suoraan, rehellisesti. Sellaista en ole ennen tehnyt. En ole kokenut paljastaneeni mitään. Olen kirjoittanut, kyllä, mutta tavalla, joka jättää ytimen sanomatta, tarkoituksen, kaikkein tärkeimmän. Tiedän, että luet tätä nyt. Sinun takiasi perustin koko blogin. Sitä ei ole koskaan vielä sanottu. Kuvittele minut istumassa heinikkoisella rannalla valtavan ison kivenlohkareen päällä. Katson eteenpäin, kerron kaikesta, mitä näen. En ole sanallakaan sanonut istuvani kiven päällä. Puhumattakaan, että olisin kertonut siitä mitään muuta. En, en!!
Välillä ajattelen muuta, en voi katsoa siihen koko aikaa. Pisaroita, tämänpäiväisiä. Satoi niin rankasti, kun pyöräilin. Pisarat olivat isoja ja kovia, tunsin ne iholla takin läpi. Ne olivat raskaita, mietin, miten taivaalta voi tulla mitään niin painavaa. Kuvittele jos sataisi kalliota, sanoi keskimmäinen myöhemmin. Olin juuri kuvitellut, ne pisarat olisivat todella raskaita. Vettä valui kenkiin, viileä samettinen tunne jaloissa. Mutta en ole hauras, vaan todella lujista aineksista tehty, nauran sateelle ja myrskylle. Kuitenkin varon, odotan kylmyyden ja vilun ryöpsähdystä. Sitä ei tule, pelkään turhaan. Vain kengät kastuvat.
Mitä todella haluan, on puhua suoraan. Se onnistuu. Puhua kenelle tahansa niin, ettei välissä ole mitään. Mutta nytkin teen sitä, katson kauas, mahdollisiin kohtaamisiin. - Istun kivellä. Rannalla on hienoa valkoista hiekkaa. Jalanjälkiä siinä, lasten. - Tällaista teen, jätän irtonaisia jälkiä, aivan kuin en voisi sanoa, mitä siinä teen, miksi istun. Että olin tarkkailemassa vettä ja vedenalaisia kiviä. Sulavatko kivet aaltoihin. Että ajattelen järvien yhteydessä veden varaan joutumista, pinnan alle.
On mahdotonta päästä tämän lähemmäs. Olet iso, kivi. Haluan istua, en koskaan lähde siitä pois.
Kaikki alkoi kai viattomana leikkinä. Leikillä ja todellisuudella ei ole eroa. Ja viattomana? Tälle voi nauraa. Kaikki tämä on koskettanut perinpohjaisesti. Kukaan ei tiedä, miten hyvältä tämä minusta tuntuu, sanoi keskimmäinen eilen. En muista mistä oli kyse, mutta kun lause eteni sana sanalta, testasin, kestääkö se, onko se totta. Se oli. Sitä ei voi kiistää.
Oli aikoja, kun elin vain sen varassa, mitä tiesin. Luin kaikki merkit. Mahdollisetkin, koska toivoin vastausta. En uskonut mitään tapahtuvan, kaikki mitä saatoin tehdä, oli se, että ilmaisin itseäni. Voit aina sanoa aidot tunteet. Kukaan ei voi syyttää sinua siitä, tai vaatia tilille. Ja tunnustamalla rakkautta - - ilmavirta on sinuun päin, odotat, luet.
On olemassa astioita. Joskus ajattelin, että näin alkeellisiin asioihin ei voi mennä - kuin että joskus keksittiin säilytysastiat, kulhot ja pullot. Joissa voi säilyttää pienen meren - juomavettä. Tyhjäkin astia on arvokas.
Yritän, enkä voi päästä sinne. Kivi on maan pinnalla kuin suru, luusta erkaantunut kappale, uloke. Sillä järvellä ei ole mitään! Ei majakoita, ei... vain pimeää, sameaa, tummaa. Lempeää, ja se laivakin. Ehkä juuri tästä pitäisi kertoa! Eräänä iltana, kesäiltana, lapsuudenkotiini tuli vieraita, miehiä, jotka olivat tulleet tuohon rantaan laivalla. Epätavallista, koska järvi on pieni. Niillä miehillä ei ollut kasvoja, mutta jotenkin he olivat tuttuja. Itsevarmoja. He kertoivat, että juhlat ovat alkamassa, meidän täytyy mennä. He usuttivat meitä lähtemään. Laiva on rannassa, he toistelivat, kasvottomat. Menimme ullakolle etsimään vaatteita. Koit olivat syöneet kaiken. Isäni astui ulos käsissään reikäinen puku. Ei, hän toisteli äidille, ei näissä vaatteissa. Näin miesten selät, kun he lähtivät kohti rantaa, kahdestaan, kiireisin askelin.
Se, mitä on selkäsi takana - pelko. Parhaiten se pysyisi poissa, kun siitä ei puhuisi. Voitko kuvitella mitään niin hullua, kuin naisen, joka käännyttää pois kokonaisen armeijan sanomalla, että perääntykää, jumalan nimessä, jos henkenne on teille kallis? Et voi. Minä - en oikein tiedä, missä tällä hetkellä seison. Katson eteenpäin, mutta - myös maata alla. Paikka ei ole lukkoonlyöty sinänä, mutta jos haluan sen olevan, niin se on.
On kyse rakkaudesta, tietenkin. Rakkaus seesteisimmillään on minulle läsnäoloa silloinkin kun ei ole läsnä. Esim. että katsot vierellesi, ja hän on siinä. Voit mennä siihen tunteeseen, milloin haluat. Mutta sitä edeltävät amputoinnin vaiheet. Että harhailet jossakin, moottoritien reunalla, muistisi menettäneenä, ruhjeisena? Et muista? Et ymmärrä? Sattuu? Joku heiluttaa jotakin ohikiitävän auton ikkunasta, huutaa jotakin? Ei?
No comments:
Post a Comment