psykedeliaa

Esikoinen laulaa. Voladidaa, voladidii ja yritän opettaa hänelle matematiikkaa, rahojen laskemista. Hän vain nauraa. Puheeni kuulostaa aivan oudolta: jos et ymmärrä rahasta mitään, sinua voidaan puijata. Myyjä sanoo, että saatkin tällä rahalla vain yhden tikkarin. Et voi puolustaa kantaasi, jos et osaa numeroita. Esikoisella on hauskaa, mutta tässä hän vakavoituu. On täysi työ. Eilen hän oli muutaman tunnin yksin kotona, flunssaisena. Hän soitti isän kännykällä minulle töihin kymmenen minuutin välein, (puhelimesi soi taas, sanoivat sidosryhmäni). Se soi. Hän kävi naapureissa jutustelemassa. Hän soitti ja sanoi, ei ole tekemistä. Vastasi isän työpuheluihin, noh, ei tässä mitään, hyvin menee. Tulen kotiin, sen jälkeen kun olen huomannut, että annoin kotiavaimen mukana miehelle pyöränavaimetkin. Täytyy kävellä, ja esikoinen raukka odottaa kotona. On helle, ja olen varautunut koleaan säähän. Talvitakki on liikaa. Kotipihassa näen naapurin isän käsivarrellaan vauva, vaaleanpunainen, hän kantaa sitä kuin likapyykkiä. Vauva on vaaleanpunainen ja kalju, varsinainen kaunokainen, se roikkuu ja töllää minua lautasenkokoisilla silmillään, aivan kuin maailmassa olisi jotakin ihmettelemistä. Elämä on farssia, minulla on mukana aina väärät tavarat: illalla kirjastossa lasten kanssa huomaan, että lompakko jäi kotiin, mukana on kylläkin uimalasit ja vappumatinean ohjelma vuodelta 97. Kun menee uimahalliin, mukana kannattaa olla esim. joku cd-levy. Esikoinen menee kerhon levyraatiin mukanaan rintavahvikkeellinen uimapuku. Kädessäni on pukuhuoneessa Teräsbetoni-cd. Lämmin höyry tulvii. Illalla olemme kaikki onnellisesti kotona, minähän tykkään kaikesta absudista, alan kammata esikoisen tukkaa täikammalla, koska iltapäiväkerhosta käskettiin kaikille sellainen hankkimaan, katson kampaa, ja kyllä. En ole koskaan nähnyt täitä, muistaakseni, mutta nyt näen, vastahakoisen täin. Kello on kymmenen ja syysilta on ihana, lähden apteekkiin. Mitä, kun joutuu pois kaikesta tavallisesta. Kun nousen autosta Töölössä/Meilahdessa/jossakin, tarkistan, ettei päälläni ole pyjamahousut, se ei olisi ollenkaan tavatonta. (Kerran talvella lähdin kaupungille patakintaat käsissä.) Apteekissa joudun keskelle käsittämätöntä elokuvaa, päivä ei lopu... vaikken kulje pää pilvissä, olen Realisti. Täimyrkyt ovat lemmikkihoitohyllyn vieressä. Etenkin korvien taakse ne pesiytyvät, selittää farmaseutti. Sinulla on pitkät hiukset, hän sanoo. Ajattelen koiria, olen poistanut koiran tulehtuneesta silmästä neulasen, kissan iholta punkkeja, koiran tassusta piikkejä, nyt on pentujen turkeissa jotakin ylimääräistä. Mietin pseudonyymiä itselleni, Bergmanin filmiä - Hiljaisuutta - josta jäi mielen pohjalle kirkas vesi, öinen, kuunvaloinen. Ruotsin kieli on aina lempeää, kotikutoista, mutta eleganttia. Aamulla keskimmäinen herää kuudelta kuten aina, ja hän hyppelee varpaillaan ja hymyilee ja kihertää. Tällainen aamuvirkkuus on käsittämätöntä, hän on aina aamuisin peipponen. Tämä on kauneushoitola, sanon, kun istutan hänet jakkaralle ammeeseen ja alan pestä tukkaa täimyrkyllä. Niin, hän hymyilee, paitsi, että täällä haisee joskus kakalta, hän sanoo ja kikattaa. Ja pitäisi pestä tai pakastaa vielä kaikki petivaatteet, pitovaatteet ja "kodin tekstiilit". Pehmolelut saunovat juuri nyt. Bangladeshiläinen koira hikoilee lauteilla, eikö se muista! Aamulla näin auringon nousevan, kun jäin kotiin sairaan esikoisen kanssa, joka yskii. Odotan rauhallista aikaa ja hetkeä, päivän tapahtumaksi riittäisi se, että kuumailmapallo lentäisi yli ja kuuluisi kohahdus, kun liekki avataan.