En, kyllä

En ole ehtinyt avata nettiä enkä kirjoittaa sähköposteja. En aloita samanlaista psykedeelistä listaa tapahtumista. En, vaikka voisinkin. Eilen kun vein kuopusta päiväkotiin, hoitaja puheli epäilevänsä jollakin kihomatotartuntaa. (Please, no!!!) Kävin eilen kuopuksen kanssa lääkärillä hänen nuhansa takia. Se ei parane. Poskiontelutulehdus, lääkäri sai kummallisen puheripulin (kun juttelimme kihomadoista). Hän puhui ja puhui, seisoimme ovella vaikka kuinka kauan. Meidän täytyisi mennä. Palataan asiaan, tai siis miten sen voisi sanoa. Tavataan taas, ollaan yhteyksissä. Hän unohti antaa meille reseptinkin, ja palasimme takaisin hakemaan sitä.

Kotona vietän tänään hauskan illan poikien kanssa: palautamme pullot Prismaan ja näemme siellä paljon tuttuja. Ostamme poppareita, joita syömme kotona kulhosta lattialla ja katselemme Buster Keatonin filmiä Kameramies. Se on kaikista hauska, he haluavat katsoa filmin heti uudestaan. Miten tarinassa kaikki menee pieleen, mutta kameramies on sinnikäs, hän ei anna periksi. Lisäksi hän käyttää sellaista suoraa toimintaa, jonka kaikki koemme omaksemme. Sitä ennen pelaamme sananselityspeliä, josta näkee selvästi, miten lapset ajattelevat. Sana on opettaja, ja kysyn kuopukselta, mitä äiti tekee työkseen (minä ja hän olemme samassa joukkueessa). Hän sanoo: salaattia. Mieti vielä tarkemmin, mitä teen työpaikallani. Pyöräilet, hän pohtii. Hän arvaa kuitenkin vaivatta norsun, sateenvarjon, kuumemittarin ja koiran.

Luen hullua kirjaa Bartleby ja kumppanit. En tiedä, en tiedä. Onko se totta? Onko kirjoittaminen vaihtoehto elämälle? Käytännölliselle, todelliselle elämälle, jossa oikeasti koetaan ja oikeasti tapahtuu? Vai onko se lisuke, verinen punajuurisalaatti metallikaukalossa, linssejä seassa, a massacre has taken place, se pitäisi syödä!?

Tällä viikolla tapahtui aivan liikaa.