Poltan ketjussa. Istunkin aivan tuolin reunalla, aivan kuin olisin lähdössä jonnekin, pian Huomaan, että herätän levottomuutta muissakin. En voi sille mitään. En ole lähdössä mihinkään. Nielen joka päivä kourallisen pillereitä, mutta eivät ne mitään tee. Joku minussa on vahvempaa kuin ne, tiedän, etteivät ne koskaan mitään mahda sille. Miten ne voisivatkaan, en usko.
Seinällä roikkuu morsiuspuku ja karhuntalja. Miksi minun on niin vaikea muistaa? Pukua, kenen se on? Minun pitäisi tietää. En muista ihmisten kasvojakaan, ne ovat aina vieraat.
Tuoksuu muhennettu keitetty peruna. Voi että, ajattelen. Jos joutuisin pakkaseen, kaikesta tästä lämpimästä pois. Kaikki jakaantuu niin jyrkästi kylmään ja lämpimään. Suu tuntuu jauhoiselta. Istun edelleen samassa huonossa asennossa. Kirjoitan oikeaoppisesti, kielioppisääntöjen mukaan. Ne, jotka pian tulevat, löytävät minut tästä. Heidän ilmeensä on helpottunut, hän on yhä siinä. He hämmästyvät muutosta liiaksi, pitäisivät sitä merkkinä jostakin. En voi enää liikkua. En jaksa vastata kysymyksiin. Kaiken päällä on liikaa kuonaa, näitä tapoja ei enää voi muuttaa. Katson ulos ikkunasta, poltan taukoamatta ja kirjoitan.