omena

Luin Bergmanin Yksityiset keskustelut loppuun ja on ilmiselvää, mikä se kirja on: kireä pakkaspäivä. Sisällä on lämmin, mutta sinne ei voi jäädä. Vatsanpohjassa on jokin outo kipu. Ulkona hengitys huurtuu ja pakkaslumi kirskahtelee kantapäiden alla. Sielläkään ei voi viipyä pitkään. Pian on yö, pakkanen kiristyy ja tähdet tulevat näkyviin.

Pelottava kirja.

Ajatus jostakusta läheisestä, jonka kasvot ovat vanhenneet, hän on yhtäkkiä kahdeksankymmentä, ja kasvoiltaan vanha lapsi.

Lumi sataa mustaan joen pintaan, sulaa virtaan. Kaikkialla on hiljaista. Sinulla ei ole ketään.

Juuri kun ajattelin, että kauheinta elämässä on joutua eristyksiin, olla yksin vastoin tahtoaan, Bergmanin kirjan luettuani yllättäen rauhoituin. Yksin oleminen, kaiken perusta.

Tänään söimme oman omenapuun ensimmäisen omenan. Kolme siinä kaiken kaikkiaan on, kolme ensimmäistä. Viiteen osaan jaettuna, kaikille osa. Madoillekin oli mennyt osa. Omena oli kirpeä ja makea, maukas. Täydellinen.