minä ja yhteiskunta

Tänään kirjoitin lautasliinaankin. Haravoin ympäristöä, josko siellä olisi roskapaperia, esitteitä, koska minulla oli ajatuksia, mutta vain muovitettu ruokalista oli. Kirjoitin: Mikä se tekstissä on? Se tekijä.

Tiedän, mitä tarkoitan. Vasta äskettäin olen alkanut ymmärtää, etteivät muut lue ajatuksiani. Minun täytyy sanoa ne. Se oli suuri oivallus. Sanoa kaikki itsestäänselvyydetkin, aivan kuin puhuisi suomea vieraana kielenä. Kohta varmaan kiertelen katuja, ja kerron, olen muuten ihminen, se on sellainen, joka -- jne.

Töissä tänään yksi tyttö sai raivarin ja repi kaikki paperit mitä edestään löysi, kynätkin katkoi pieniksi palasiksi. Kummasti oli voimaa, noin pienet pätkätkin sai vielä poikki, kuiskasi naapuri, kun lattialla oli sentin pätkiä. Ja kaikki vaan sen takia, kun ei ollut muistanut lukea.

Niin. Päivät ovat kiireisiä, etten juuri ehdi havaita kuin värisävyjä. Kollega muussasi puolukkasurvosta, että paidalle lennähti punaisia roiskeita, verivana. Se tekstin tekijä, sen tunnistaa kyllä, mutta joskus sen löytää vasta vähän etsimällä. Luin DeLilloa, josta en aluksi pitänyt, mutta sitten eilen rupesi pyörryttämään, kun luin. Tunnistan, mutta mitä se kipinä on? Kiihkoa, omistautumista, tärkeyttä itselle. Mikä tahansa tekstin aihe sitten onkaan.

Juoksen nyt alakertaan hakemaan sen kirjan. Yksi minuutti.

Sleep failed him more often now, not once or twice a week but four times, five. [...] He bypassed sleep and rounded into counterpoise, a moonless calm in which every force is balanced by another. This was the briefest of easings, a small pause in the stir of restless identities.

There was no answer to the question. He tried sedatives and hypnotics but they made him dependent, sending him inward in tight spirals. Every act he performed was self-haunted and synthetic. The palest thought carried an anxious shadow. What did he do? [...] put the book aside, finally, and lay completely still, trying to summon the will to speak the single word that would turn off the lights. Nothing existed around him. There was only the noise in his head, the mind in time.

When he died he would not end. The world would end.

Nukun makuupussissa omassa sängyssäni, post-Auschwitz-yhteiskunnassa.

Päivisin opetan ihmisiä ymmärtämään nollaa, miten nollan voi lisätä, ymmärrän, että se hämmentää. Pidän yllä prosesseja, ohjailen. Autossa ratkaisen huvikseni (huvikseni) loogisia Aivojumppatehtäviä Tiede-lehden takaa. Ne ovat höhliä. (Mikä kirjaimista ei kuulu joukkoon: I, E, D, Y, T, F.) On numeroita, ja yhdessä nurkassa tyhjä kolo. Mikä numero tähän tulee kaiken muun perusteella. Aika epäreilua, että joissakin tehtävissä vaadittiin neliöjuuria. Ratkaisevatko ihmiset näitä laskin kädessä?!!

Höyrysaunassa kuuntelen kahden sairaanhoitajan juttelua. Hoitajatkaan eivät kohtaa kuolemaa, se olisi tärkeätä, että oppisi, näkisi kuolevan, sanoo toinen. Pitää rynnätä heti paikalle. He puhuvat ja puhuvat, keskustelu siirtyy ruokakauppaan, jossa toinen oli nähnyt vanhan naapurinsa. Hänellä oli ollut mustahiuksinen lapsi rattaissa. Naapuri oli kertonut, lomaromanssin tulos, viides lapsi, isä jäi jonnekin sinne Saudeihin. Hei haloo! sanovat naiset. Välillä kuumaa höyryä suihkuaa meidän kaikkien niskaan. He kirkuvat, minä en, tiedän mitä se on, olen ollut täällä ennenkin.

Illansuussa ulkona on tummaa valoa. Lapset kirmaavat pihatiellä, rakentavat majaa, he lisivät, lisivät, kun kaverit tulevat. Minä olen sisällä ja ulkona. Kuopus rotevoituu. Esikoinen riuhtaisee taas yhden hampaan suustaan, se on pieni, ja sillä hän on purrut minuakin. Illan tullen kun pimenee hän nostattaa henkeä, vetää pois kaikki heiluvat hampaat. Nyt on alhaalla kulmassa aukko.