Ajattele kahta kerrostaloa, harmaata pilvenpiirtäjää, jotka kaatuvat, olet jäämässä niiden alle. Mutta ne kaatuvat sillä tavalla, että jäät niiden väliin seisomaan, vahingoittumattomana. Pöly ja tunkkaisten huoneistojen tuoksu tulee nenääsi, tunnet laastin ja pölyn laskeutuvan kasvoille, ja jalkojesi juureen vierii muutamia murikoita, ne vähän koskettavat jalkateriäsi, sillä tavalla hellästi, aivan kuin rakkaasi hieroisi jalkojasi leikkisästi. Haluat nauraa.

Lasten silmiin kuvittelen joskus läpinäkyvän kalvon, ymmärtämättömyyden kalvon, etteivät he näe kaikkea, eivät hallitse tunteitaan, silmitön viha tekee heidät sokeaksi, he ajattelevat vain oikeutta tai vääryyttä, minkä kokevat heille tapahtuneen, eivät katso eteenpäin, eivät aavista, mitä on vihan tuolla puolen. Saatan olla väärässäkin, mitään verhoa tai kalvoa ei ehkä olekaan. Samalla tavalla minä harjaan hiuksiani peilin edessä, ajatuksissani ja välillä havahdun katsomaan kuvaani, kuka minä olen, välillä pelkkä kuva, välillä minä, en koskaan täysin kumpaakaan, ajatus väreilee näiden kahden välillä, voin olla varma vain siitä, että nainen kampaa tukkaa, yllään violetti paitaa. Hän näyttää rauhalliselta - tästäkin voidaan olla monta mieltä.

Männynoksat ovat auringonvalossa, niiden lähellä tuoksuu pihkalta, ja pihkan tuoksu on ovi. Hiekkasille kankaille sisällissodan melskeeseen. Sodassa, jossa en ole nuorena aivan varma edes siitä, kummalla puolella olen, ei sillä ole edes väliä, kun velvollisuuteni on taistella. Kaikessa kiinnitän huomioni kuitenkin lähellä oleviin asioihin, siihen ettei voi sylkäistä, kun on kauhuissaan, täihin vieressä makaavan miehen parrassa. Ja kun kaukana kylässä näemme soittavan kulkueen, musiikki kimpoaa minusta, tiedän sen musiikiksi, mutta siinä kaikki, ei muuta. On jo irtautunut elämästä, elämää voi tarkastella käsivarrenmitan päässä. Vasta joskus aikojen päästä saa tunteen, jossa unohtaa etäälläolon, laskee kädet alas.

Äiti leipoo. Talon täyttää tuoreen leivän ja pullan tuoksu. Radio soittaa bossa novaa ja vanhoja iskelmiä. Ei ole aikaa, kellun jossakin, joka on tehty ihmisiä varten, heitä silmälläpitäen. Se on rajalla olemista, katsomista johonkin muuhun. Lasten huudot kaikuvat, ja ulkoreunoilla muodostavat soikion, kimpoavat rajoista. Koska on rajat, onhan niiden ulkopuolella oltava jotakin. Kotilolla meren pohjassa on rajat, jonka seinämistä meren kuohunta toistuu.

Kuvittelen, että on yhä kesä. Istumme meren rannalla kahvilassa, ulkona. Käärimme hartioille viltit. On kesä.