Luin äsken Arno Kotron Sanovat sitä rakkaudeksi, heti Rosa Liksomin uuden Maan jälkeen. Aloin ajatella kokemusta, josta käsin teokset ovat syntyneet - sitä miten samanlaiseen kokemukseen ne vievät, rakkauden puuttumiseen. Molemmissa teoksissa liikutaan vieläpä samoissa paikoissa, molemmissa painetaan pää käsiin epätoivosta ja surusta Lauttasaaren sillalla:

ei se ollutkaan
tekstiviesti sinulta

se oli liikennevalon äänimerkki

sokeita varten

--

Painoin pääni rattia vasten ja huusin mielessäni isää, jonka olin menettänyt kauan sitten. Painoin pääni rattia vasten ja huusin mielessäni isää, jonka följyssä molen menossa poroaijale ja sei saa juurikhaan otetta ratista ko sillä on kolmet kinthaat päälekkäin käsissä.

(Murre on tässä jälkimmäisessä rakkauden ilmaus.)