Kun olin lapsi, meillä oli aitassa kuollut hiiri, olisikohan ollut peltohiiri. Sen viereen tuli toinen hiiri, eikä lähtenyt siitä pois, vaikka olin aivan lähellä. Se suri kuollutta puolisoaan - piti etukäpäläänsä kuolleen hiiren kaulalla. Katsoin läheltä, sen käpälässä oli pienet varpaat. Harmaat ja karvattomat. Kuoleman uhmaaminen jäämällä rakkaan viereen oli suuri rakkaudenosoitus. Väkevää uhmaa.
Sitten tuli äiti ja näki hiiret. Löi niitä tarikolla.
1 comment:
Hui. Tulee mieleen lapsuuskodin keittiö, vanha hirsitalo, hiiret, jotka juoksentelivat keittiössä ja kotiapulaisemme äitini kuoleman jälkeen, Maailman Ihanin Lea, litisti niitä leivinlaudan väliin... karmeaa. Nyt jotenkin ymmärrettävää. Huhhuh.
Post a Comment