Mietin, onko mitään järkeä laittaa blogiin läheistensä kuvia.. blogi alkaa muistuttaa perhealbumia - no mitä sitten. Joskus on vain aivan pakko.

Eilen luin Maurice Blanchot'n Kirjallista avaruutta ja tänään teimme retken varastoon, talvivaatteita hakemaan. Sinne sukelletaan pienestä putkesta, joka on kerälle kierrettyä patjaa ja se aukko imee kaiken. Perällä on pieni lyhty, mutta sinne päästäkseen on tehtävä töitä, ryömittävä, suorana ei voi seistä, mutta sukeltaa voi, todelliseen varjojen valtakuntaan. Retken lopuksi vedin lapsia yksi kerrallaan aukosta pois, aukko imi vielä kengät jalasta, niin voimakas se oli. Voimaa heikentäisi, jos malttaisi viedä jotakin kirpputorille, vaikka parit vanhat lasten romuhaalarit, jotka ovat siltä varalta, että tulee maalaus/navetta/tallikeikka, mutta niitä tulee harvoin.

Sitten käsiini osui siellä vanha ainekirjoitusvihko, ajalta, jolloin oli yhdeksänvuotias. Olen aina ollut sitä mieltä, että proosatyylini oli silloin osuvimmillaan: "...mutta ihmeen kaupalla hän selvisi hengissä, vaikka keuhkot olivat tyhjät. Mentiin meren yli, Matin kädet luisuivat... nyt sitä mentiin! Hurjaa vauhtia kohti maata! Tai tarkemmin sanottuna kohti... Alaskaa! Ajatelkaa putoamista peilikirkkaalle jäälle neljän kilometrin korkeudesta! Sitä Matti nyt juuri ajatteli! Mutta kuinkas sattuikaan, eskimot olivat juuri lähdössä kalastelemaan, kun Matti läiskähti mereen..."

Kummallista miten samanlaiset henkilöhahmot toistuvat, jo tuolloin he mellastivat avoimin mielin, luottaen maailmaan ja ihmisiin täydesti. Kaikki tahtovat hyvää.. uskonko edes pahan olemassaoloon. Hmm.. ja onko edes terveellistä puhua kirjoittamisesta näin paljon? Miksei omaa kirjoittamisprosessia voisi avata? Vai pitäisikö se pitää kokonaan omana tietonaan? Ei se prosessi tässä taida kovin avautua, tai ainakaan liikaa, sillä tavalla, että se haittaisi omaa kirjoittamista. Jos keskeneräisistä teoksista puhuu, vesittääkö se kaiken? Sitä vaaraa ei ole, koska keskeneräisiä teoksia ei vielä ole. Voin rauhassa lörpötellä.