Vai ettei omaa kirjoittamista ja luovuutta saa epäillä, eikä koskaan siitä puhua (Aitko kirjoittaa romaanin? Dianne Doubtfire), ok, tehdään sitten niin. Tästä lähtien en enää epäile, vaan uskon olevani hyvä. Totuushan se onkin. Ja: "Jos sepität pahan henkilön, selvitä, miksi hän on paha." Minkä takia? Ihmiset eivät halua lukea selittämättömästä pahasta? Ymmärrän.. ehkä..kun paha saa kasvot, se saa merkityksen, tulee käsitellyksi jotenkin muuten kuin epämääräisenä klönttinä.
Sain nuorimman lapsen juuri nukkumaan parvekkeelle. Hän sanoo: "Mun. Häkki. Mun." (häkkisänky) ja siristää silmiään ja kasvojaan kuin äärimmäisessä nautinnossa, hieroo nyrkkejään yhteen leuan alla. Hän rakastaa sänkyään.
Itse näin outoja painajaisia: toisessa olin lääkärillä, minulla todettiin paha allergia vedelle, metallille ja saunalle. Mieslääkäri meni pöydän alle ja ulisi korviaan pidellen. Vanhempi naislääkäri katsoi minua syyttävästi ja sanoi: "Minä arvasin tämän." Menin odotusaulaan, jossa istuin haisevan puliukon viereen. Hän sanoi minulle: "Meillä on klo 12 se yhteinen röntgen."
(aargh) No toinen ei ollut yhtään kivampi. Siinä unessa miehelläni oli suhde 45-vuotiaan rehevämuotoisen ja tukevan naisen kanssa. He olivat olleet yhdessä Australiassakin matkalla (tietämättäni). Nainen vetelehti lähistöllä ja tuli sanomaan minulle hymyillen: "Toivon, että voisimme olla ystäviä." Purin hampaitani yhteen raivosta ja vastasin hänelle: "Over my dead body." Hän jäi ajelehtimaan kuitenkin jonnekin lähistölle hymyillen typerästi.
Tänään menen vihdoinkin katsomaan Almodovarin Volver-elokuvan. Odotan siltä paljon - että se laukaisee kirjoittamiskriisini (ja ratkaisee kaikki muutkin ongelmani).
4 comments:
Unet ovat vakava asia, mutta nauroin etenkin tuota ensimmäistä untasi. Ihan merkillistä tuo yöelämä toisinaan. Minulla oli pitkä jakso lasten yömeininkien takia, etten ehtinyt nähdä unia ollenkaan. Silloin oli jotenkin kovin tyhjää.
Olen ihan eri mieltä sen kirjan kanssa (onkohan minulla sama opus, kannessa kaksi kammottavaa nukkea, muistaakseni). Minusta henkilöt saavat olla selittämättömästi pahoja. Minua pikemminkin rasittaa liika taustoitus ja kausaaliketjut. Pidän teksteistä, joissa voi tapahtua unimaisen surreaaleja. Uskon kuitenkin, että meissä kaikissa on sitä pahaakin - ilman ihmeempiä lapsuudentraumoja tai surkeita ympäristötekijöitä.
Karin Fossum kirjoittaa mielestäni hienosti tästä arkisesta pahasta, joka saattaa sysätä tekemään kammottaviakin. Esimerkiksi Jonas Eckel on mielestäni loistava. Muistaakseni siinäkään ei päähenkilöitä kiedottu selitysverkkoihin, asiat vain etenivät, kasautuivat, alkoivat saada piinaavia piirteitä.
P.S.
Niin, yksiselitteiseen pahaan en ihmisluonteessa (edes tarinatasolla) usko/halua uskoa. Mutta yhtä lailla en hyväänkään. Johonkin monimuotoisempaan ja -mutkaisempaan kylläkin.
Kiitos kommenteista, asia on mielenkiintoinen. Pahan selittämiseen ja ymmärtämiseen on tarve. Hyvyyttä ei tarvita selittää..
Usein minulla kiivaat unijaksot edeltävät kirjoittamista, eivät niinkään toimi laukaisimena mutta osoittavat, että olen jossain liki sitä kun se sujuu.
Kirjoittamiskriisejä en oikeastaan pode, mutta kirjoittamattomuuskriisejä kyllä. Opettelen olemaan sanomatta, antamaan sanoille tilaa.
Post a Comment