Raunioillakin voi kierrellä ja sanoa, ymmärrän, ymmärrän, ajatella vain seuraavaa pientä askelta, ateriaa, joka tulee seuraavaksi. Mistä saan seuraavan aterian, ja missä nukun yön? Sitä ajattelee kun näkee ison eläimen, joka on kaluttu loppuun, kylkiluiden kaari on tyhjä, sieltä käsin voi katsella maailmaa. Multa on se, joka on suuressa osassa. Mullassa eri kokoisia kiviä, ja kuopan kaivaminen, ruuan etsiminen. Se mitä kuopasta ottaa, mullan ja kivet, niitä ei saa enää mahtumaan takaisin, vaikka mitään ei laitettu kuoppaan lisää. Älä riko maan pintaa. Tulee haava, elinehto. Maa, ateria. Seuraava ateria. Hämärä on läheisyyttä. Ehkä tuo on omenapuu, vanha, runko laho, tunnistaisin sen varmasti vain, jos siinä olisi omenoita. Puun juurella on laatikko, nurinpäin. Tyhjä. Tyhjä vain siksi, ettei se voi paljastaa olevansa täysi. Maa alkaa näyttää siltä, että siinä on eletty. Nuotio, katkottuja puita, tuli ja kala. Kuvitelmat. Mitä itsestäni haluaisin oikein tietää?
Usva on maitolasimaista, turvaa, mille kaikelle olen sokea. Alarinteessä on hirvenvasa, hiljaa. Eläimiä ei kannata piirtää karttaan, ne liikkuvat. Valo määrää kaiken, se lopettaa päivän. Menen eteenpäin, kohtaan lammen, vertaan sitä menneeseen. Sammal on metallinvihreä ja saa valonsa alhaaltapäin. Pienten sorkkien jälkiä sammalessa. Juon paljain käsin. Synnyin, makasin verisenä metsässä, äitini veressä. Mitä oikein haluaisin kysyä?
Subscribe to:
Post Comments (Atom)
1 comment:
Niin, millaista olisi olla eläin? Eräs tarina kertoo kuinka nainen kohtasi metsässä hirven ja kysyi tältä että onko se onnellinen.
Hirvi aikoi vastata että kyllä, hän on täysin tässä hetkessä ja on siksi joka hetki onnellinen. Mutta seuraavassa hetkessä hirvi unohti mitä oli aikonut sanoa, ja loikki tiehensä.
Post a Comment