Sitä kävelee pois tapahtumapaikalta, ja miettii, miksi en osaa ilmaista tunteita. Kävelen vankilassa, vesilasi kädessä, vesi heiluu, ei läiky, helähtelee valossa, kun kävelen pitkin pimeää käytävää. Varastamani leipä kainalossa. Nälästä on romantiikka kaukana. Oltuani syömättä neljännesvuosisadan, saan käsiini leivän, harhailen se kädessä koko päivän, kunnes hukkaan sen jonnekin. Lähden kotiin nälkäisenä ja surullisena. Käveltyäni leipä kainalossa, ajatellen, että kohta haukkaan siitä. Jos osaisin puhua, olisin samantien osannut myös kävellä tänään ulos kukkaan puhkeavaan kevääseen, taksin takapenkille, kitara mukana. (Se, josta tämä on hullua, astukoon esiin ja lausukoon vain tosia lauseita.)

Halusin vain syödä leivän, samalla tavoin kuin hierotaan jonkun hartioita. Tai kutitetaan toista kainalosta. Tai luetaan ääneen runoja. Tai Anais Ninin päiväkirjaa. Samalla kun maataan ja katsellaan taivasta.

Matkaan kotiin allapäin. Näen ikkunasta tyhjän ja viimaisen minigolfradan. Alapuolella liukuu huolella kivetty katu (jonka tekemisestä joku on saanut nautintoa.)

Tapaaminen, tapa, asioiden tapa. Yhtäkkiä pelkkää kohinaa, näen vain hiusteni latvat, kasvojeni ääriviivat, olen yksin (katso joku sulle sopiva laji, elämänlaji). Veneet kiiltävät laiturissa, lokakuussa. Ja tuolla on jopa muotoon leikattuja pensaita.

Teen kotimatkalla listaa asioista, joita haluaisin oppia:

- tyytyminen
- luopuminen
- kärsivällisyys
- itsellisyys

(Jos en olisi löytänyt kattoterassin huomaamatonta ovea, olisin voinut jäädä siihen luuloon, että mitään terassia ei ole.)

Jos minulla olisi valkoinen paperi, kooltaan kilometri kertaa kilometri, mitä tekisin sillä? Lähtisinkö etsimään reunoja, kiertäisin niitä pitkin ja määrittäisin reviirini rajat? Vai alkaisinko heti piirrellä siihen missä olen (ja viihtyisin siinä). Voi olla, että lähtisin ulos paperilta ja piirtelin hiekkaan, puiden runkoihin ja rannan saveen. Olisin kyllä tietyllä tavalla iloinen valkoisen paperin mahdollisuudestakin.