siperiankarhu

Tuntuu, ettei oikein voi pysähtyä. Omia ajatuksiakaan ei tunnista. Mitä minä ajattelin tai tunsin? Helppo on vain antaa mennä, virikkeitä kyllä tulee, lasten syöttöjä, lounas, päiväunet, välipala, ulos, eskariin, kotiin, päivällinen. Ruoka-ajoilla saa ryhtiä elämään. Jos ei tarvitsisi pysähtyä, voisi jäädä paikalleen. On se elämää tämäkin. Pahinta kaikista on se, että itse tuntuu olevan kaiken tiellä, minustahan kaikki vain on kiinni. Voinhan minä mitä tahansa. Taskussa on taivaan avaimet ja helvetin reikelit, vai miten se meni. Ikkunalla roikkuu kaksi ilmapalloa ja terävä kristalli, joka voisi ne puhkaista, mutta miksi se sellaista tekisi. Kaikki kun ovat levossa. Levossa.com. Aina joku murhe tulee päällimmäisenä ja siihen takertuu, oli se sitten mikä tahansa. Kun olen ystävien kesken, haluaisin olla yksin, ja päinvastoin. Kyllä, minä olin se, joka lähti silloin yökerhosta, kun minulla oli hyvä kirja kesken. Suututin ystäväni. Minä se olen, joka muistaa elokuvasta vain sen alussa tuulessa kieppuneen sinisen foliopaperin ja ei sitten juuri muuta. Jos osaisin kristallinkirkkaasti tietää aina mitä ja miksi teen ja olen. Niin olisiko se hyvä? Jospa olisin tyytyväinen siihen mitä teen ja olen. En haluaisi olla valittaja ja keskenkasvuinen. Olen se, joka on ulapalla veneessä ja huutaa: voi kuinka yksin olen. Vaikka tarvitsisi vain.. nostaa purje. Jotenkin odotan, että joku muu tulisi sen tekemään. Äiti, tai joku sivullinenkin kävisi.

Ulkoinen elämä ja sisäinen elämä, kumpaa niistä elää, vai onko kummassakin vierailija. Vierailijan statuksella voi käydä kurkkaamassa ja seikkailla, ei ole vastuussa mistään. Nämä kaksi risteävät hulvattomasti, tulee jos minkälaisia olentoja. Mutta kaikkea ei tarvitse hallita, kunpa ymmärtäisi omasta olemassaolostaan jotakin.

Ovatkohan nämä aatokset rankan juhlinnan jälkimainikeja? Kaksivuotissynttäreillä ruokaan sai aistillisen kosketuksen, kakkua hierottiin naamaan. Leikin piilosta niin innokkaasti, että repäisin farkkuni johonkin ulokkeeseen, löydetyksi tuleminen on kauheinta, haluan pysyä piilossa pitkään. Mietin, jättääkö lasten kakkahuumori minuun pysyvät jäljet. Lapsi laulaa: Pikku lintu oksallaan, laulelevi pieruissaan... Ei muuten mitään, mutta kun tämä nauratti mua niin kovasti, huolestuttaa.

Seuraavaksi aion kirjoittaa nukkuvien lasten kasvoista, rauhallisista ilmeistä - kerrankin rauhallisista. Niissä unen kasvoissa on jotakin ylimaallista. Toisella puolella olemista. Nukkuminen itsessään on jo ihmeellistä - miten se on mahdollista? Iso siperiankarhu nukkuu tassut ison tyynyn ympärillä. Elämä on mysteeri.