kesäyö

Me lähdimme kesäyönä juhlista, nuoret käsi kädessä, tyttö ja poika. Poika kävelee ikäänkuin päämäärä olisi selvästi hänen päässään, pitkin valkearunkoisten koivujen reunustamaa hiekkatietä, rungot hohtavat. Hän vain näyttää päättäväiseltä, tiedän. Kesäyö tuoksuu heinältä, kukilta, kasteelta ja niittyjen kukkia hellii lempeä viileys. Melun jälkeen hiljaisuus kietoo korvat ja koko kehon, täyttää kaiken. Taloissa, niissä harvoissa joita ohitamme, nukutaan. Kurjet nukkuvat suolla piireissä, yön valo on murrettua. Minä hymyilen, kun poika kävelee vierelläni aamu-usvaisen suon reunaa. Suopursun tuoksu tarttuu meihin. Niittyvillan pehmeät kukat huojuvat, järven mäen takana tuntee. Tie pienenee, muuttuu kärrypoluksi. Yöperhoset lepattavat edessämme pyörryttäviä ratojaan. Metsä on tuttu, minne tahansa voi asettua aloilleen. Asetumme, emme puhu. Tie on tallattu, heinä on pehmeää. Pitkät heinänvarret koskettavat sääriä. Asetumme, kävelemme koko yön, asetumme, kävelemme koko yön. Kohtaamme metsässä aamuyöllä miehen, emme aluksi huomaa häntä istumassa kivellä. Hän pureksii heinänkortta ja hänen silmänsä puhuvat. Juttelemme hänen kanssaan, vähän sanoja, paljon muuta. Heilutamme hänelle, kun jatkamme kävelyä metsänreunaa kohti. Haluaisin kutsua hänet mukaan, käännymme ja viittaamme häntä mukaan, mutta hän jää paikoilleen. Aamun lähestyessä linnut vähitellen heräävät lehvästöissä.

Kävelen kotiin, aurinko on noussut. Talo on hiljainen, verhot liikkumattomat, koira nukkuu ulkona, pihassa on tädin miehen auto, eteisessä vieraita kenkiä. Ovi ei ole koskaan lukossa. Keitän teetä, liikun keittiössä hiljaa, koska takkahuoneessakin nukkuu joku, käsivarsi retkottaa hetekalta. Takkahuoneessa tuoksuvat hellapuut, hellan edusta on lastuja ja puunroskia. Hetken kuluttua kuuluu askeleita, isä on noussut ylös. Hän katsoo ulos ja totta se on, auto on pihassa. Hän menee ulos, sisällä tulee taas hiljaista. Ympärillä ovat tutut tavarat, lapsuudesta asti hioutuneet pinnat. Kuluneen sileän puun syyt näkyvät, tiedän huonekalujen etäisyydet, osaisin liikkua, vaikka en näkisi valoa. Tädin miehen tuliterä silmäterä, avainkin vielä virtalukossa - he olivat lähteneet kotiin kävellen ja mies oli sanonut: Jääköön saatanan romu siihen. Isä toistelee näitä sanoja minulle aamulla, nauramme, jääköön siihen, kun olemme ainoina hereillä, uskomattomina.