Näin veljeni nukkuvan sängyllä, sitten heräävän. Hän nosti päätään ja alkoi katsella seinää, josta oli irronnut tiiliä, niitä oli pudonnut sängyn taakse lattialle. Hän alkoi työntää tiiliä niin että seinään muodostui aukko. Minne? Tiilet irtosivat yllättävän helposti, ne olivat vanhoja, sileitä, rapautuneita. Veli työskenteli makuulla sängyltä käsin, ja aukko oli pian hänen ruumiinsa muotoinen ja kokoinen. Menimme siitä seinän takana avautuvaan huoneeseen, josta en ollut tiennyt mitään. Se näytti kuitenkin tutulta, sen tunnisti taloon kuuluvaksi; se oli muurattu umpeen talon rakennusvaiheessa. Pienessä huoneessa oli pyörivä tuoli ja työkaluja, mitä rakentamisessa oli käytetty, jonkinlainen kela, johtoa, moukari. Seinät oli maalattu punaruskeiksi, ja huoneessa oli ikkunakin. Emmekö olleet huomanneet ylimääräistä ikkunaa ulkoapäin? Olimme asuneet talossa aina, kymmeniä vuosia. Tai ehkä siitä ikkunasta ei näkynyt ulos pihalle, vaan jonnekin muualle. Lattialla oli vahva kerros harmaata pölyä, joka ei ollut enää irtonaista, vaan takertunut kiinni hiukan kosteaan lattiaan. Miksi huone oli aikoinaan muurattu umpeen? Ehkä se oli ollut turha, hankala tila. Mieleeni tuli vielä yksi asia: tämä oli se huone, jonka lattian alla on kaivo.
- Kuka ottaa tämän loistavan huoneen omakseen?, sanoin veljelleni vinosti, mutta hän vain hymähti.
Olin juuri tullut veljeni luo bussilla, joka kierteli halki koko maan. Matkan varrella tunnistin tutun paikan, aloin tarkkailla kasvoja. Etsin ystävääni, jonka tiesin asuvan siellä. Uimarannalla oli perheitä, kävin läpi kaikki kasvot, hän ei ollut siellä. Tien varrella seisoi ihmisiä, oli kesäilta. Bussi hidasti tienviittojen kohdalla, että ehtisin lukea ne kunnolla. Jokaisessa risteyksessä oli viitta jokaiseen eri suuntaan. Nimet eivät olleet oikeita, vaikka en tiennyt mikä olisi oikea. Niissä ihmisissä oli kuitenkin jotakin samaa kuin hänessä, jota etsin. En voinut kysyä hänestä mitään, odotin, että joku mainitsisi jotakin. Vanha mies istui mopon päällä hiekkaisella aukiolla. Hän oli rauhallinen ja kiireetön, kuten kaikki ihmiset siellä. Minä seisoin ja kuljeskelin bussissa levottomasti, selkä menosuuntaan, en istunut paikallani. Yritin nähdä kaikkien ulkona olevien ihmisten kasvot ja tienviitat - ja näinkin, näkökykyni oli yliluonnollisen hyvä. Kaukanakin olevan ihmisen kasvot tulivat lähelle. Bussissa olijat yrittivät auttaa: - Olisiko tuo hän?, he kyselivät. En löytänyt häntä, vaikka minusta tuntui, että hän oli jossakin lähellä.
2 comments:
Olispa hienoa, kun voisi avata itselleen tilan seinästä tiiliä irrottamalla. Huoneen jossa olisi kaivo ja ikkuna. Sinne voisi viedä kirjoittamisvälineet.
Jos yksin ei jaksa niin veli auttaa, onkohan se mullakin niin, ehkä.
Kummallista tosiaan miten unissa sekoittuu tosi ja joku muu. Yhden huoneen lattian alla entisessä kodissani on kaivo, ja se kohta lattiassa oli lapsena jännittävä, vaikka välissä oli tietysti betonilattia, eikä sinne voinut pudota, mutta sitä matkaa alas silti ajatteli ja vettä siellä kaivossa. Ja siinä kohdassa oli muuten sänky, nukkuukohan vesisuonen päällä levottomasti.
Joo, mutta tällaisen huoneen itse varmaan tarvitsisin.
Post a Comment