Vietän kuusivuotiaan kanssa kahdenkeskistä aamupäivää, olemme matkalla uimahalliin. Aamu on kirkas, männyissä on vielä jouluvalot. Lammikko on jäässä. Puhumme niitä näitä. Siitä, miten päättäjät valitaan, äänestyksellä. Se on demokratiaa. Sana tulee suustani automaattiseti, ajattelematta. Olen yhtäkkiä suunnattoman ylpeä ja tyytyväinen demokratiasta.
Hän kysyy, voiko Suomesta matkustaa ulkomaille. Sanon, että voi.
- Sodanaikanakin? hän kysyy.
- Ei. Sodanaikana ei. Voi olla matkustuskielto, mutta rauhan aikana voi.
- Onko nyt rauhanaika?
- On.
- Tänään kaikki menee minne tahtoo, sanoo hän ja vetää kädellään laajan kaaren. Auto liikkuu, kaari kattaa koko puistoniityn.
Meillä on kerrankin aikaa vain toisillemme. Allas on lähes tyhjä, vesi on lämmintä, kevyttä turkoosia. Hiukseni leviävät veteen, kellumme vedessä, kuuntelen vedenalaisia ääniä. Pikkuiset eivät kerrankin ole mukana, on rauhallista. Esikoinen alkaa jutella omia juttujaan. Miten hänen päässään on videokapseleita, kuulo- ja näköosioita. Kaikkia osia aivoissa yhdistää pieni tavarajuna, ja hän näyttää vedessä miten pieni, vesihiukkasen kokoinen. Hänen kätensä piirtää rataa, miten juna menee, ylä- ja alamäkeen. On siellä nosturikin, ja toinenkin juna, jossa hakataan terästä. Valimojuna? Miehet huhkivat hakkujen kanssa kuumuudessa ilman paitaa.
Menemme porealtaaseen, jossa istumme ensin ilman poreita. Ihan muuten vaan. Pidämme räiskytyskisat. Istumme poreissa, esikoisella on olkavarressa paperista painettu lohikäärmetatska, minulla luonnottoman isot rinnat, koska uimapuvun alle menee ilmaa. Kun altaaseen tulee muita, esikoinen hihittää ja osoittaa tulijalle muhkeaa rintavarustustani.
Esikoinen hyräilee Teräsbetonia, Taivas lyö tulta... mietin, miten paljon hiljaisuutta välillämme on. Yleensä tämä kommunikaatiotila on jaettava vielä kolmen lisäihmisen kesken, joista pari vaatii esikoistakin enemmän huomiota.
Subscribe to:
Post Comments (Atom)
No comments:
Post a Comment