Ajattelen, että kirjoittaminen olisi veden pohjalla kävelemistä siinä mielessä, että vain sillä tavalla ylöspäin nousisi jotakin, jolla olisi merkitystä. Mutaporeita?
Miten kertoa asia? Onko kaikki jo kerrottu? Ei. Ei ainakaan minun äänelläni.
Ääni on jokaisella oma. V, 4 vuotta, runoilee:
ihmiset kävelee silloilla
kaikissa maissa, aina kirjoitetaan
V haluaa lampaan
meikin
olennon
hevosen ja
ihmisen sisällä on verisuonia, appelsiinia syödään
runoilijat syö possunlihaa, ne kävelee
autoilijat,
kävelyteillä
kynillä piirretään
vauvat leikkii legoilla
pojat käsiraudoilla
ritarien vaatteilla
kiikareilla katsotaan
avaimilla ovea
vihkoihin piirretään
avaimilla leikitään
käsiraudat avataan
ovi pannaan kiinni
ja auki
paperiin piirretään
taloon mennään kävellen
tauluja katsotaan
punaista on tuli
3 comments:
Miten ilahduttava, kekseliäs, suorastaan riemukas runo! Tuohan on runoutta parhaimmillaan! :)
Hieno vertaus kirjoittamisesta. Kirjoittaminen tuo pintaan monenlaista, tuntematonta maailmaa, näkymätöntä, joka muuttuu sanojen avulla näkyväksi.
Mutta kuinka tavoittaa sanat? Kuinka vangita tunnelma, ääni, väri, maku, haju. Joskus tuntuu, että sanoja on liian vähän tai niitä ei löydä, ei osaa järjestää oikeaan järjestykseen. Kuinka kuvata sitä sinisyyttä, joka on aamutaivaalla pimeän ja hämärän taitekohdassa, joka on syvempää kuin mikään sininen.
4-vuotiashan on suuri runoilija! Kunpa hänen intonsa säilyisi.
"Runoilijat syö possunlihaa." Hauskasti sanottu. Täysosuma tähän päivään, joka on Antonin päivä. Suomalaisessa kansanperinteessä Antonius on ollut sikojen suojeluspyhimys. Siksi Antoniuksen päivän ruokapöytään on kuulunut sika, erityisesti siansorkat.
Kiitos kommenteista. Eilen kuusivuotias käski muita katsomaan mitä oli tekemässä, kun emme ehtineet, niin hän kivahti: Katsokaa tänne! Tämä on arvokysymys!
Post a Comment