Lumi

Kaikkea on yllinkyllin, yhtäkkiä. Lasten elämä mullistui lumen ansiosta, nyt ulos halutaan vielä illallakin, rakentamaan lumiluolia, laskemaan mäkeä, hiihtämään, tekemään lumikakkuja, retkelle metsään. Tuulikaapissa on tungosta: kun puetaan, tuntuu, että siinä oljentelee itseään moniraajainen ameeba tai mustekala. Miten monta hanskaa, suuri osa parittomia, onkaa ilmassa, kun viisi ihmistä pukee yhtäaikaa. Kaapeista nousee esiin villalapasia, eri säätiloihin, vettä pitäviä, risoja, sormikkaita, villasukkia, kenkiä, kumppareita, takkeja, haalareita, kaulahuiveja, kypärämyssyjä, kengänpohjallisia, kuravaatteita, sadetakkeja, kypäriä, mailoja, en jaksa enempää luetella. (Ihme, että olen pysynyt terveenä nämä vuodet.) Iltavalossakin vielä pihassa on vilskettä, ja lumiluolasta lapsen ääni kuulostaa vaimealta. Kuopus pyytää minua rakentamaan hänelle lumesta saunan. Istumme sitten lumipenkeillä ja heitämme "kiukaalle" vettä, kevyttä lunta.

Illalla pesueen kaksi nuorinta nukahtaa, toinen sohvalle, toinen lattialle. Esikoinenkin törmäilee unisena huonekaluihin, kaikki ovat raukeita.

Lumesta tulee mieleen ensin lapsuus, se suojalumen tuoksu. Lumi on jotakin katoavaa, mystistä, samalla hyvin yksinkertaista. Lumi on jasmiininkukkia.

Lumella voi tehdä mitä vaan, aivan kuin lukija tekstillä. Olisiko hyvä teksti kuin lumi? Sataa kevyesti, mitä nyt joskus tulee vähän myrskyten, niin että siinä kahlaa raskaasti. Muuttaa tullessaan kaiken, tekee kauniiksi, pehmentää maan temmellettäväksi. Mutta jos pitäisi päästä etenemään nopeasti, lumesta on harmia (ellei ole hevosta ja rekeä). Lumi pysäyttää.