Kohtaaminen

En pääse ylös enkä alas, liukuportaisiin, koska yhtäkkiä on aivan hiljaista. Jotakin on rikki, puut vaikenevat ja lehdillä on oma kaikesta muusta riippumaton järjestyksensä. En siedä jyrkkiä mielipiteitä, mutta silti menen aina tyhjyyttä kohti. Siinä tulevat vastaan hilpeät koomikot Harold Lloyd ja laulava Chaplin, mykkinä ja mustavalkoisina. Sateisena iltapäivänä, josta kuitenkin tietää, että se loppuu aikanaan ja alkaa tylsä auringonpaiste. Tyhjyys on romanttista, sumuinen nummi (jossa kyllä vaeltelee Baskervillen koira), kuvitelmaa. Siellä kohtaan hänet, ja kuvittelen, että neuvotteluvaraa on, asioiden välissä on ilmaa, ja meissä viattomuutta. Olen harjoitellut kohtaamista, niin että ainakin toinen on ollut ihminen. Neuvotellaan tulevasta ja menneestä, hän puhuu ja kuulen kyllä, mutta en ymmärrä. Tai ei, en oikeastaan kuule sitä. Tiedän, että joku on kuullut, tai ajattelen, että tällainen kohtaaminen voisi tapahtua. Mistäkö tämä ajatus? En osaa sanoa sitäkään.