Istuimme keittiön pöydän ääressä Pohjanmaalla, minä, veljeni ja hänen vaimonsa. Sen saman pöydän ääressä. Muistelimme naapurin Mattia sellaisena kuin tunsimme hänet, puheliaana, iloisena, aika äkkipikaisena vanhana miehenä. Minulla tulee hänestä ensin mieleen pääsiäiskokko ja tarinat, joita hän kertoi kun seisoimme palavan kokon vieressä, aina se tarina siitä karvalakista, joka heitettiin tuleen ja miten silloin parivuotias veljeni rupesi itkemään... isäni seiväshypyistä poikana kokon yli... Mutta yhtäkkiä veljeni tokaisi, että oli ollut kantamassa Matin arkkua. Ja että Matilta veli oli saanut ensimmäisen kirveensä. Emmekä pystyneetkään puhumaan enää enempää. Kirveestä emmekä mistään muustakaan. Muuten olisimme alkaneet itkeä.
Miten lyhyt elämä on, ja miten pitkä, on valovuosi siitä ajasta, kun oli lapsi. Lapsuuteen liittyvät vielä tarinat vanhemmasta ajasta, ne elävät rakkaina mukana. Kumpi se oli, joka lauloi sotaan lähtiessään, kun kulki meidän peltojen poikki rautatielle? Oliko se Matti?
1 comment:
Koskettava teksti, joka on sinulle paljon enemmän kuin vain kirjoitetut lauseet. Tunnelma muistoineen, läheisten ihmisten merkityksineen aito ja läsnäoleva.
Post a Comment