Rankka viikko ja nyt vielä flunssa. Esikoinenkin on väsynyt tultuaan eskarista ja pinna palaa herkästi, jos tulee vastoinkäymistä. Hän suuttuu ja huutaa: "Te ootte paskoja! Mä lähden pois!" (Ja hän on kuusi, mä en varsinaisesti odota sitä, kun kaikki kolme poikaa ovat murrosiässä) "Pekka (isännöitsijä) määrää täällä, et sinä!", hän jatkaa raivoamista ja heittelee tavaroita. En jaksa kuin sanoa väsyneesti, ettei tämä ole mikään taloyhtiön asia. "Mä pakkaan ja lähden johonkin muuhun perheeseen!". Mutta kolmevuotias sanoo veljelleen pelästyneenä: "Mutta minä rakastan sua niin kauheasti." Se on niin painava argumentti, että kaikki rauhoittuvat. Mennään ottamaan välipalaa.

Pian kaksivuotias harjoittelee genetiiviä ilman omistuspäätettä: äijä - aukku (äidin laukku). Äitiä hän kutsuu jostain syystä äijäksi (no ei se mitään, isi on ufu). Pieniä lauseitakin hän jo sanoo: äijä - höpsä... Mä saatan joskus olla vähän "höpsä", myönnetään. Puhumaan opettelevan lapsen kieli on niin ihanaa. Siinä on vielä äänteitä, mitä suomen kielessä ei ole. Hän sanoo "purkka" sillä tavalla, että p:ssä on aspiraatiota, kuten esim. englannin "pen" sanassa, ja r on jonkinlainen ranskalainen kurkkuäänne.