Paratiisimaisia labyrinttejä hyllyjen väleissä aina siellä missä liikun, rautahäkeissä pölyhiukkasten joukossa. Erillisiä todellisuuksia. Luen Bo Carpelanin kirjaa Alkutuuli ja se vie ajatukset perhemarkettiin, jonne menen lasten kanssa. Marketin maailma on eri, sen esineet ovat outoja. Lapsi ei tiedä, mitä hyllyssä oleva kodinkone on, tai mitä se esittää. (Lelut lapset tunnistavat kuitenkin heti värikkäästä paketista, vaikka sisältö olisikin käsittämätön.) Haluaisin, että maailmat olisivat harmonisessa suhteessa toisiinsa, että voisi kohdata ihmisiä. Oma maailma tuntuu absurdilta välitilalta, muiden maailma pelottavan yhtenäiseltä.

Kassalla joudumme virran pyörteeseen, alus kallistuu, riistäytyy irti hallinnasta, kaikki on täynnä metallista kirskuntaa. Jylisee, aallot paiskovat, onneksi edessä on penkki. Istumme sille ja meitä lähestyy vanha mies. Hän sanoo: - Oletteko kunnossa? Minäkin löin juuri äsken pääni. Hänen vaimonsakin on siinä ja istumme kaikki penkillä. - Miehelläni on dementia. Viime viikolla Stockmannilla hissistä väärässä kerroksessa, tungoksessa. Vaimo pyörittelee päätään.

Istumme siinä penkillä. Ympärillä hiljainen ja lempeä aura, sen takana marketin kaikennielevä hälinä, kilinä, puheensorina.