Katselin tänään pian kaksivuotiaan kanssa kuvakirjaa, jossa oli kuva porakoneesta. Lapsi näytti osoitti sormellaan ohimoaan ja sanoi: "Surrsurr", mutta en häkeltynyt hetkeksikään. Arvelin, että hän sekoittaa porakoneen hiustenkuivaajaan, josta on kuva seuraavalla sivulla. Lapset tulkitsevat kuvia hassusti. Kun Muumipappa nostaa kuvassa hattua, parivuotias luulee, että hattu nousee itsestään, kuin savu. Sainkin ajatuksen: olisi hauska tehdä kirja, jossa olisi kuvia ja niille sanakirjamaiset selitykset (lasten mukaan, tai jonkun muun absurdin maailman mukaan).
Sanatkin ovat omaperäisiä: mustelmat tarkoittavat kirjamia paperilla, puheloiminen puhelimella soittamista, huoltoasemalla viisivuotias meni totiseksi, kun iso mies kumartui ja kysyi: "Haluatko korvapuustin?" Vihta-sana oli kesällä saunassa lasten suussa milloin mikäkin riuska, piiska tai varsta. Tai sitten tavut vain menevät väärinpäin: jäänmaristus, pinonhäntä, tai sanonnoissa oiotaan: nuotiolla ollaan makkarassa. Oikeastaan tavallinenkin lause lapsen suusta on usein vain niin älytön: Mä tarvitsisin jonkun kirveen.
Mutta miten harmittavan äkkiä oma persoonallinen kieli unohtuu ja tilalle tulee tylsä kirjakieli.
Subscribe to:
Post Comments (Atom)
2 comments:
meillä vanhimmainen parivuotiaana uhkasi leikeissään "minä ampaisen sinulle verrat polviin" tai "minä nuolaisen sinua" (eli ammun sinua niin, että polvista tulee verta tai ammun sinua nuolipyssyllä)Ampumisvälineen nimi oli "pyssäytyskone"
Joo, meillä lapset huutavat: "Jää kimppuun!" (Käy kimppuun!)
Post a Comment