Parasta päivässä on aamu, kun voi vielä hetken lojua sängyssä ennen päivän draamoja, ja kuvitella, ettei ole mihinkään kiire, lueskella hyvän ystävän antamaa kirjaa, joka voisi kertoa minusta. Nauttia pehmeydestä, ajattomuudesta, vaikka tiedän, että minulla on aikaa vietettäväksi siinä rauhassa korkeintaan kymmenen minuuttia. Aikaa, niin, kukaties, viisi tuntia, kaksi päivää, joku määrittelemätön jakso.. ok, olen ollut jotenkin poissa tolaltani, tähän viikkoon on mahtunut liikaa tunteita, hyviä ja huonoja. En ole kovin hyvä pitämään jalkoja maassa, en taida kovin tosissani edes pyrkiä siihen.
Kaikki viikon tapahtumat ja kohtaamiset ovat näkyneet kirjoittamisessa - kirjoittaminen on yhtä kuin minä. Ajattelen, että omat kokemukset ja kirjoittaminen ovat joskus aivan liian läheisessä suhteessa toisiinsa. Kirjoittava minä pitäisi pitää erillään kokevasta minästä, näin luin oppikirjasta. Minä taidan kirjoittaa kokevalla minällä... tai ehkä nämä kaksi vain pitäisi onnistua yhdistämään sopivalla tavalla.
Iltapäivällä komerosta putosivat vanhat päiväkirjat, ne olin joskus ajatellut kaivaa esille. Näin kaikki yleensä tuleekin eteeni, löydän kadulta edestäni kirjan, joka muuttaa elämäni. Sattumalta. Vanhoja päiväkirjoja lukiessa ensimmäinen hämmentävä huomio niissä oli se, miten tasapainoiselta kuulostan. Vaikka nuoruuteni on hullu (kenen ei olisi). Millainen olen sitten nyt? Tai ehkä silloin pyrin järkeviin ratkaisuihin, nyt ei järkevyys ole enää tärkein kriteeri... Toinen juttu päiväkirjoissa olivat lukuisat kirjoitusideat, olin nimennytkin pitkiä osioita: novelli-ideoita, jne. Vaikka en saanut silloin ryhdyttyä kirjoittamaan, niin onneksi kirjoitin sentään ideoita muistiin. Ne kuulostavat hyviltä - ainakin omilta. Harmi vain, että osa päiväkirjoista (tai paremminkin muistikirjoista) on vielä hukassa, mm. se yksi, jonka kannessa luki "Vaikea ihminen"... lukioajoilta. Sitä kirjoittaessani ja joskus lukiessani ajattelin, että tämä täytyy säilöä jonnekin myöhempien aikojen varalle. Mutta muuttojen ym. myötä se on jäänyt jonnekin.Yhdestä päiväkirjasta kymmenen vuoden takaa löysin (synkähkön) runon "suomalainen kuolema"..
kevättalvi, joutsen, jänis, peura
suomalainen kuolema
vene tyynellä järvellä
hiljaisuus
raivo ja kirous
mutta tämän kirjoitin eilen illalla:
Painavat pilvet tasoittavat taivaan
tummaa samettia
ukkosmyrsky lähestyy
nukkuvan lapsen rauhalliset kasvot
emmekö me ole tavanneet
valtavasti ihmisiä syntyy juuri nyt
ihmisten rytmit kuulee, lähtemisen, sisäiset pulssit,
vaikka kukaan ei paljasta omaansa
(I’m the great pretender)
ja se alkaa heti täysillä, elämä
ei mitään otattelua
puhelin vain soi
soittajan aikeet, mitä ne ovat
(että hän miettii soittavansa, istuu alas, kävelee edestakaisin, näppäilee numerot – jotakin tällaista)
Rakkaani, eikö voitaisi leikkiä, ettätämä voima välillämme (sinun voimasi, minun heikkouteni) olisi vain leikkiä?
Että olisi sellaiset roolit?
Ukkonen lähestyy, ilmassa kuuluu kummallista värinää,
aivan kuin kaiuttimissa kiertäisi,
kylpyhuoneen peilistä vilkaisen vaihtoehtoja,
ylivoimaisen tulkkaustehtävän edessä,
olohuone on täynnä japanilaisia liikemiehiä
(miksi menin sanomaan, että osaan hiukan japania!)
huoneen ylänurkassa on pieni neliskulmainen ikkuna
(joka aukenee vain 30 astetta)
Let’s go to the balcony, sanon
kun tulet, salamat lyövät puiden latvojen päällä
ei haittaa, että kaikki on niin heikosti kannateltua,
sinä et ilmaise surua, et iloa
mietin sydäntäni, missä asennossa se on
lyömässä
sinä tiettynä hetkenä
auki
kun juon kaiken viimeiseen pisaraan
No comments:
Post a Comment