Mietin vilkasta esikoistani. Sattumuksistaan hänen kuusivuotisen elämänsä varrelta saisi hyviä tarinoita. Ne ovat jo tarinoita, mutta ne voisi vielä kirjoittaa. Alan vähitellen muistella. Miten rauhallinen hän oli vauvana, nukkui yöt aina hyvin, päivällä aina kahdestatoista neljään päiväunet. Mutta sitten. Mitä sitten tapahtui?
Kun hän yksivuotiaana alkoi liikkua, hän liikkuikin ketterästi. Pesukoneen päälle, siitä lavuaariin. Sängyltä ikkunalaudalle, siinä hän seisoi vaivatta kapealla kaistaleella siluettina kahdeksannen kerroksen ikkunassa valoa vasten. TV:n päälle, siitä kirjahyllyyn.
Kun hän oli kaksivuotias, muutimme, ja oli hellekesä, naapureilla avoimet ulko-ovet. Hän juoksenteli sisään minne milloinkin, katsomaan naapurin tädin pupuja, sedän koiraa, muuten vaan tutkimaan paikkoja. Hän ei tullut ulos ilman hakemista, ehei, kaikki uusi on kiinnostavaa. Naapurit tulivat meille tutuksi, jo ensimmäisen päivän aikana.
Omasta pihasta hän kutsuu hövelisti ohikulkijat pensasaidan läpi (lapset, asunnottomat tai vanhukset, ei sen niin väliä) leikkimään. Tänne vaan! Tulkaa tänne! Tänne päin, tervetuloa! Aika äkkiä selvisi, että meidän vanhempien tehtäväksi jäi miettiä, mitä tehdä sille pihalliselle ihmisiä.
Jos sosiaalisuudella tarkoittaa sitä, että viihtyy ihmisten kanssa, on mielellään vuorovaikutuksessa, häntä voisi todella sanoa sosiaaliseksi. Hän rakastaa myös ihmisjoukkojen ohjailua, nyt vain yksi esimerkki:
Olemme häissä, olemme miehen kanssa syventyneet juttelemaan hetken sukulaisten kanssa. Kun katson salin etuosaan, näyttämölle, näemme siellä kolmivuotiaan esikoisen järjestelemässä ja ohjailemassa ihmisiä jonoon (!). Hänellä oli jo tuolloin hövelit herrasmiehen otteet, ja hän käy kohteliaasti pyytämässä ihmisiä pöydistä salin eteen, hän viittaa kädellään kuin hovimestari, kumartaa hiukan. Ihmiset ovat iloisen yllättyneitä ja nousevat ylös, lähtevät eteen. He luulevat, että kyse on jostakin suunnitellusta ohjelmanumerosta (niinkuin tietysti onkin). Mitä mahdat olla tekemässä, menemme kysymään esikoiselta, mutta hän on vauhdissa, hän ei kerro vielä. Ihmisiä seisoo edessä parikymmentä, me hymyilemme miehen kanssa (typerästi). Sitten esikoinen menee jonon etummaiseksi, ja sanoo: Juna! Ja kaikki lähtevät menemään letkajenkkaa, tämän leikin kaikki tuntevat, joku soittaa pianoa. Hiukan maistissa oleva sukulaismies menee ohi letkassa ja huutaa nauraen Mä oon se tupakkavaunu! (Me tuijotamme miehen kanssa tyrmistyneinä.)
5 comments:
Vilkkaat pojat saattavat muuttua jossain ikävaiheessa aivan toisenlaisiksi, omiin oloihin vetäytyviksi. Minun pikkuveljeni oli pienenä vilkas, sitten vilkas omissa oloissaan sitten pääasiassa omissa oloissaan.
Näin voi olla, toivon ainakin pientä rauhoittumista, jo sen takia, että ensi vuonna koulussa olisi malttia pysähtyä, seurata ja oppia. Neuvolassa sanottiin aikanaan, että on epätodennäköistä, että hänestä tulisi (temperamentiltaan) täysin erilainen isompanakaan. Tosin sitten toisaalta luin, että vilkkaus ja impulsiivisuus vähenee yleensä 12-vuoden tienoilla radikaalisti.
12-ikävuoteen on vain vielä aika monta vuotta... ;) no, mutta olen tottunut siihen, että elämä on vauhtisirkusta.
Hauska juttu, nauratti nuo häiden tapahtumat, jonoon kutsuminen, maistissa oleva sukulaismies...:D
Mitä kaikkea lapset keksivätkään!
juu, minuakin nauratti, suoranainen seremoniamestari, vauhtiveikko tosiaan, jotenkin hyvin liikuttava pikkumies, ainakin näin ulkopuolisin silmin katsottuna
Post a Comment