Vaatteiden vähyys ja hulluus

Kun en pääse, kun en saa, kun en uskalla, kun en tiedä mitä haluan, kun tiedän, mutten voi, niin mitä sitten? Riudun siinä, kirjoitan ja riudun. Mitä enemmän kärsin, sitä enemmän riudun. Miksen lopeta tätä?

Olen suunnitellut siivota kaapit vaaterojusta, joka ei enää mahdu päälleni. Mies sanoi, että kannattaa jättää mökkivaatteita ja huonoja vaatteita maalausjuttuihin tai muihin. Vastasin, että kaapeissani ei muita olekaan kuin alunperin kirppikseltä ostettuja, karnevaaliasuja, naamiaisiin, 50-luvun teemailtoihin, trullittamiseen, virpomisasuja pojille vuosiksi eteenpäin, asuja mökille, remontteihin, kuivausrievuiksi, ym. Tänään olen menossa Kansallisteatteriin katsomaan Varastoa housuissa, jotka eivät mene kokonaan kiinni. Kuvittele meneväsi juhlimaan kaupungille 15 vuoden tauon jälkeen, kotonaolon jälkeen. Hello, you beautiful stranger...

Mutta kuka hullu kirjoittaisi näin (edes anonyymisti - tätä kuitenkin ajattelin see my complete profile-osastoon):

Olen hullu, varmasti. Olen myös kaunis. Musta mulla on ihanat huulet. Aion ottaa niistä kuvia blogiinkin. Nyt en viitti edes puhua mitään lahjakkuudesta tai seksistä. En välitä ulkonäöstäni yhtään, kuljen kumppareissa ja villakangastakissa. Mitä sitten, kun kerran on luonnostaan kaunis? (Ei kai kukaan sano, että en minä tiedä olenko kaunis vai en. Kuka sen tietää? Tietenkin olet. Kauneus on.) En häpeä, kaikki vaan naurattaa. Muiden mielipiteet, pohjimmiltani: I don't give a shit. Uskotko jo? Kaipaan esiintymistä ja nautin siitä, vaikka olen ujo. En tarvitse piristeitä, uskon että (taivaan) pilvien katselu tai lasi vettä ajaa saman asian (if you're up to it, that is). Omahyväistä puhetta? Sanoa, että on hullu? Ei kai. Ihailen melkein kaikkia tuntemiani ihmisiä ja eläimiä.