talviblogitarina

Eilen olin viemässä poikaani eskarikaverin synttäreille Henttaalle. Pakkasautolla, johon ryömimme takaovista, kun etuovet ovat jäässä. Pakkasillassa näin elämäni ensimmäisen villin ilveksen!!! Ensimmäinen reaktio oli kummastus, että mikä se oli? Ei rusakko, ei kauris, ei oikein koirakaan.. Mikään muu se ei voinut olla, vaalea töpöhäntä, ruumiinrakenne, kummallisen pieni pää, lyhyt kuono, verrattuna muuhun. Se juoksi tien yli, metsään. Siinä Henttaan kiemurtelevalla peltotiellä, joka tekee yhä uudestaan niitä yli yhdeksänkymmenen asteen mutkia. Siksi kirjoitinkin ilveksestä talviblogitarinan, vaikka tämä sijoittuu alkukesään.. mutta tähän voi kuvitella talven, hengityksen höyryämisen, pakkasen, vähän isommat poikaset..

tarina:

Outoa siinä on se, että se elää täällä pohjoisissa metsissä. Aivan kuin se kuuluisi oikeastaan johonkin muualle. Sademetsään, tai jonnekin missä se olisi edukseen. Kissaeläin. Onkohan se luojan päähänpisto, mikä ettei, laitetaan kissaeläin elämään pohjoiseen, talvisin hangille, miksei, niin - miksei. Koju oli helppo pystyttää, siihen oli jo rutiinia, olin tehnyt sen pari kertaa näinä viitenä vuotena. Mustavihreä kangas, joka ei kahise, kehikon päälle, joka kootaan naksautettavista kepeistä, kätevä saksalainen keksintö. Niin kuin kamerakin, sillä voi tehdä mitä vain, videofilminkin, ja ennen kaikkea se on äänetön.

Kaakaota juodessa iltapäivän auringossa oli niin hyvä olla. Riehakaskin olo. Tämä olisi mukava jakaa jonkun kanssa, jonkun poikavuosien kaverin. Ne olivat perheen myötä jääneet. Sitä hyräili ääneen sitä laulua, jonka toi mieleen kaikenlaista hauskaa niiltä vuosilta: poikavuosien kavereita kaipasin, sitä yhtä hullua etenkin, joka kerran ruokatunnilla... teki mieli nauraa. Mutta hänellä oli perhe ja metsä. Aurinko näkyi keltaisena ja epämääräisen suurena tuuhean lehvästön läpi. Aivan kuin koko se puoli taivasta olisi paistanut. Paikka oli ruohikkoinen aukio, jota ympäröivät vanhat lehtipuut, tammet ja koivut. Oikealla aukion laidassa oli puro, sen reunalla mudassa oli tuoreet ilveksen jäljet. Eiliset, koska toissapäivänä oli satanut. Vanhemmat ne eivät voineet olla.
Aurinko vaikutti ilkikuriselta, se vilkutti. Kivikin vieressä tuntui lämpimältä. Pian oli aika mennä kojuun, että ihmisen haju haihtuisi pois. Termospullo takaisin kassiin, illaksi suklaapatukoita, ne piti avata jo nyt, ettei rapisisi. Kamera esille, valmiiksi odottamaan laudalle kojuun. Vielä vilkaisu aukion toiselle puolelle. Sielläkin oli koju, aika huomaamaton, jonkun asunnottoman. Kojussa oli ollut vaatemytty ja patja, ei muuta. Illaksi oli lukemista, ja taskulamppukin oli.

Aikaa oli. Vaikka nokosille, ne voisi ottaa vaikka kuudesta seitsemään. Ilvekset tulisivat kuitenkin vasta myöhään illalla.

Unien jälkeen ja vähän lueskeltuaan, noin yhdeksän maissa hän näki toisen kojun miehen, parrakkaan, menevän vastakkaiseen kojuun. Hän katseli kameran läpi, zoomasi, mutta kojussa ei näkynyt enää liikettä. Ehkä mies meni makuulle, ehkä hän oli kävellyt pitkään, varmasti, jos hän tuli kaupungista asti.

Juuri sillä lailla ne aina tulivat, huomaamatta, niitä pelästyi. Ja heti harmitti. Kuinka kauan ne olivat jo siinä olleet? Oli menetetty arvokasta kuvausaikaa. Siihen se oli aukiolle hiljaa ilmestynyt istumaan. Uros, joka nuoli turkkiaan, aina kaksi tai kolme nuolaisua kerrallaan, sitten se katseli ympärilleen. Varuillaan olo oli niin luontaista. Ja sen istumapaikkakin oli valittu huolella, siitä näki kaiken. Turkin pehmeyden kun saisi filmille. Aurinko paistoi takaa, se sai turkin näyttämään monikerroksiselta, tuuhealta. Töpöhäntä ja tupsukorvat, sekoitus pehmeyttä ja alituista valmiutta, notkeutta hyppyyn. Pennut tulivat, kaksi leikkisää poikasta, ne painiskelivat maassa, purivat toisiaan. Täydellinen kuvauskeikka. Valokin tuli sopivasti. Pentuja hän ei ollut rohjennut odottaakaan.

Hän räpsi muutaman kuvan. Pedot olivat pienen aukion toisella laidalla, toisen kojun vieressä. Hiukan hankala tämä kuvauskulma oli ja sitä paitsi tuo vieras koju tuli kuvaan mukaan. Jospa voisi vaihtaa paikkaa tuon kojun miehen kanssa. Mitä kuvia saisikaan villeistä ilveksistä noin läheltä! Tämä oli epäreilua, kohtalon ivaa. Hän naurahti. Ilvekset pysähtyivät, kuuntelivat. Tietenkin. Saatanan saatana, jos hän tyrii tämän. Nyt oli oltava liikkumatta, pidätettävä hengitystä, ajateltava silittävänsä kuusten latvoja tuolla kaukana metsänrannassa. Uros katsoi häneen päin, poikasetkin hetken, mutta ne jatkoivat pian telmimistä, kuului pieniä naukaisuja, heinikon kahinaa.

Hetken aikaa hän antoi kameran olla, ajatteli vain miestä tuolla toisessa kojussa. Mitä hän teki? Nukkuiko hän? Tiesikö hän, että pedot olivat niin lähellä?