Totoro

Äkkinäiset herätykset ovat unien muistamiselle hyväksi, kun herään rauhallisemmin viikonloppuisin, en muista unia. Ne katoavat peilin kääntöpuolelle. Tiedän, että olin juuri siellä, mutta.. missä tarkemmin ottaen. Käsissäni on vielä suitset.. olin juuri ostanut hevosenkuljetusvaunun, siinä oli hevosellekin ikkuna. Soma pieni koppi. Ostin sen tien varresta, kaikki ihmiset myivät pois omaisuutensa, oli poikkeustila. Ei minulla ollut hevosta, mutta... harkitsin kai paikoilleni asettumista, kun kaikki muut olivat kaikkoamassa.

Unina näen aamuisin lyhyttarinoita, parin minuutin pätkiä. Edellisestä jäi mieleen, miten ystäväni E. oli tehnyt elokuvakäsikirjoituksen, ja hän näytti minulle miten. Pelkkien symbolien avulla. Ne olivat kuin kuvakirjoitusta, ensin hän oli piirtänyt linnun, siitä kaikki jatkui ideoina, piirroksina, alekkain isolla valkealla lakanalla. Elokuva oli jo teattereissa. Hän oli itse tyyni, mutta hivenen hämmästynyt siitä, miten helposti kaikki valmistui.

Äsken kävimme esikoisen kanssa kahdestaan katsomassa Naapurini Totoron. Se on japanilainen animaatio. Kauniisti tehty, ja miten kosketuksen tunnunkin saa tulemaan katsojalle saakka. Lapset kävelivät lautalattioilla, ulkona oli sirisevä, pysähtynyt keskikesän hellepäivä. Talossa oli varmasti viileät lattialaudat. Mennessään portaita ylös lapset heittivät kengät pois. Nyt he tuntevat lattialaudat jalkapohjissaan. Tai kun he lähtivät kesäyönä ulos katsomaan, olivatko pähkinät itäneet. Oli sumuista, ja ruoho oli varmasti märkää, kasteisen viileää. Tai kun he odottivat bussia myöhään illalla metsässä, jossa paksut mustat rungot kohosivat ylös, sileinä, korkealle, sade kohisi koko ajan alas, lehvästöstä tipahteli isompia pisaroita, ne kumahtelivat sateenvarjoon. Ainoa katulamppu syttyi, se levitti keltaisen valokehän, se melkein sanoi, ei ole mitään pelättävää, katso miten kaunista tämäkin on, vaikka emme tiedä lainkaan mitä tulee tapahtumaan, tuleeko isä bussilla, paraneeko äiti sairaalassa. Pikkusisko alkoi väsyä, silmät menivät kiinni, pää retkahteli. Isosisko otti hänet reppuselkään ja kyykistyi sateenvarjo päällään.

Totoro oli puunrungon sisällä asuva luonnonhenki, luonnonvoima, tuuli, kaikkea, hän oli hurja ja arvaamaton, mutta ei lainkaan pahantahtoinen. Mutta miten hurja tuuli oli, polttopuusylillinen lensi kalisten pilviin. Lapset menivät pyytämään apua, hyppivät nukkuvan Totoron vatsan päällä, hänen pehmeä turkkinsa heidän paljaita sääriään vasten. Hän tarjosi lasten käyttöön 12-jalkaisen kissabussin, jota eivät ihmiset nähneet. Tai siis jota eivät aikuiset nähneet. Kissan sisukset olivat matkustamo, ihanan pehmeät turkispenkit. Se lensi tuulispään lailla yli peltojen ja metsien.

Pimeys oli nokipalleroisia, ne livistivät nurkkiin ja seinänrakoihin kuin pienet lepakot. Kun ne sai kiinni, lätkäisi kädet yhteen, ne pyristelivät, mutta käsiin jäi vain mustaa nokea, kun kädet avasi. Aikuiset tunnistivat, (muistivat vielä) sen nokipalleroisten tekemäksi.