Viime yönä sain palkaksi kivoja tarroja, läpinäkyviä sudenkorentoja mieheltä, palkaksi lapsista kertovista tarinoista, joita en edes kertonut, vaan vaikenin. Makasimme sairaalasängyissä kaikki kertomiskilpailun osanottajat. Kummallista?

Sitä ennen kännykkäni halkesi, menin anomaan uutta entisestä yliopistostani, jossa opettajat istuivat rivissä ja seisoin heidän edessään. Passini oli myös hukassa. He kyselivät, eikö kuitenkin ole mahdollista, että passi on jossakin kotonani. Sain kuitenkin lopulta uuden passin, ja siirryin heti viereiseen huoneeseen alennusmyyntiin, jossa oli käsittämättömiä esineitä koreissa myynnissä, mm. kahvoja, jotka aukesivat, joilla saattoi jumpata sormilihaksia. Todellisia kahvoja ne eivät olleet. Juttelin jonkun mummon kanssa, joka sanoi, että osta vaan, halpoja ovat.

Kotona kuopus kieltäytyy päiväunista, vaikka tarvitsee niitä. Kun palasimme yhdeltä eskarista, hän istui hetken sohvalla ja kuunteli satua talvihaalareissa ja pipossa. Lämmin raukaisi, pehmeä villa painautuu hellästi vasten joka puolella. Ja hän nukahtikin terassille omaan ulkosänkyynsä, siellä on katos ja lampaanvilla, hyvä ja rauhallinen nukkua.

Pakkasessa puro höyrysi, purossa liikehti kaksi sorsaa, ne ilmestyivät siihen joulun tienoissa. Kerran olimme näkevinämme niillä poikasenkin, mutta siitä ei ole varmuutta. Se lämpö ja höyry, kun varjomme ovat terävät. Pakkasviima puree, vaatteiden lämmön tuntee. Keppi katkeaa lapsen kädessä kilahtaen. Talojen sisällä on akvaariokaloja. Vanhuksia, jotka odottavat kirjettä. Seinät eristävät heidät rauhasta. Metsä on tila, jonne voi mennä kuin menneeseen. Vasta kun kuolet, olet sen oma. Sitä ennen ei, metsä on vedenpinta, joka rikkoutuu.