Unia

On taas uusi verkkainen, sumuinen ja hiljainen aamu ja minä kuljen pyjamassa kotona ja keitän kahvia. Päälläni mieheni pyjamahousut ja paita, joka minulla oli jo kun olin kaksitoistavuotias. Viime yönä näin unia, joista ensimmäinen toteuttaa minulla usein toistuvaa ja oikein arkkityyppistä unta järvestä ja vedessä liikkumisesta, mutta erityisen kauniilla tavalla tällä kertaa:

tulin soutuveneellä järvelle pitkin pientä jokea tai ojaa. Järvellä oli kova tuuli, se vei venettä, mutta pystyin kyllä ohjaamaankin. En lähtenyt ylittämään ulappaa, vaan kiertelin pitkin rantoja. Olin varma, että järvi on tuttu, minun järveni, rannanmuodot olivat samat, talot rannoilla tosin vieraita. Vene pyöri tuulessa, näin kalanpyydyksen merkin ja airo tarttui verkkoon, kuului risahdus, verkko repesi. Oli viileä, talvi, ja rannoilla puut ja maa olivat lumen peitossa. Oli todella outoa, mutta kaunista olla vesillä keskellä talvea. Vesi on sulaa, mutta sen pinta oli myös valkoinen, aivan kuin se olisi ollut juuri jäätymässä, tai jotenkin hyhmäinen kuitenkin. Satoi ehkä hiukan lunta. Tuuli vei venettä päin karikkoa, pitkää kivien muodostamaa niemeä, mutta sain kuitenkin ohjattua, etten törmännyt kiviin. Kaunista, erikoista, mutta samalla hiukan pelottavaa, jossain vaiheessa tosin airo osui pohjaan, vettä oli alle metrin ja pohja oli aivan kova. Se toi turvallisuuden tunnetta.

En muista rantaan tuloa, mutta rannassa oli kesä ja olin paikassa, jossa oli pyöreä kivinen näkötorni ja paljon turisteja. Hämmästyin todella: olin soutanut niin pitkälle, että olin jo Tampereen eteläpuolella (niin tämä todistaa, että kyllä se järvi sittenkin oli se tuttu, näkötorni muistutti Pyynikin näkötornia), kotiin oli yli sata kilometriä, näkötornin virkalija näytti seinältä: vain kaksi bussivuoroa menee kaupunkiin ja molemmat ovat menneet. Hän vielä painotti: Liftausta en suosittele. Mutta liftasin jonkun nuoren naisen kanssa, meidät otti kyytiin joku irstas vanhus, hän oli matkasaarnaaja, pääsimme vain pari kilometriä, kaupungin laitamille liittymien keskelle. Vanhus oli jollakin tavalla ahdisteleva, mutta emme pelänneet häntä, jäimme vain pois kyydistä.

*
Toisessa unessa ovikello soi ja ovellamme seisoivat intialaisen näköinen tumma mies ja hänen tyttärensä, noin kymmenvuotias. Mies selitti, että hänen vaimonsa synnyttää, joten hän jättää tytön meille hoitoon. En tuntenut heitä, mutta hämärä muistikuva minulla oli, että olin nähnyt heidät joskus leikkipuistossa. Mies puhui suomea huonosti. Tunti, hän sanoi. Vain tunti. Otimme tytön mielellämme hoitoon, mutta ajattelin, ettei hän kyllä tunnissa selviäisi takaisin. Tyttö oli laiha ja hänellä oli kukallinen mekko päällä. Hänellä oli mukanaan patja, jonka laitoimme omaan sänkyymme patjan alle (?). (Se unohtuikin lopulta sinne.) Tyttö oli meidän mukamme, kun kävimme asioilla, ym. Hän oli vähäpuheinen, ja katosi sitten jonnekin omia aikojaan. Hän tuli vielä parin päivän päästä uudelleen, ja katosi taas samalla tavalla. Patja jäi, se oli ohut, kulunut lasten patja.

(Usein toistuvia elementtejä: vesi, järvet, tarvitsevat lapset) Miksi ihmeessä näen koko ajan unia järvistä? Järviunet liittyvät tilanteen tutkimiseen, kartoittamiseen, selviytymiseen, tien löytämiseen, usein mukana on pelkoa, rakkautta.. Selviän tilanteista kuitenkin yleensä aina, raatelevat vauvakrokotiilit eivät saa minua kiinni, veneet eivät uppoa, löydän kuitenkin paikan, vastoinkäymisistä huolimatta... Yleensä järvi on se lapsuuteni järvi, (joskus joku tuttu maisema on muuttunut järveksi, pelto, tms).