Ongelmia, uupumista, pohdintoja

Printteri ruttaa paperit sisäänsä. Pahemminkin voisi aikansa käyttää, kun olemalla yhteydessä erilaisiin teknisiin huolto- ja tukipalveluihin. Onhan tulostin jo kolme viikkoa vanha. Vien sen huomenna huoltoon, ellei mies saa sitä illalla korjattua. Mikään ei ärsytä enempää kuin rikkonaiset koneet, uudet, kai niitten sentään pitäisi toimia? Jokaikinen laite reistaa, heti ostettuna. Mitä elämä haluaa tällä minulle opettaa? Kärsivällisyyttä, että on olemassa tukipalveluja. Että kaikki ei toimikaan noin vain. Miksi kuvittelen, että mikään toimisi noin vain, sormia napsauttamalla. Ei tietenkään, huoltomieskään ei oleta niin, hän hieroo ylähuultaan ja sanoo, no mikäs tässä nyt on. Voisin hypätä hänen syliinsä, itkeä, miksi mikään ei toimi. Pitää aina ottaa huomioon virheet ja rikkoutumisen mahdollisuus.

Siirryn miettimään lasten iloa, niin piristyn... mietin työpaikkani koulun ekaluokkalaisia lapsia, joiden kanssa olin katsomassa näytelmää iloisista rosvoista. Kasper, Jesper ja muut alkoivat iloisesti huudahdellen tehdä lähtöä saunaan, he heittelivät vaatteitaan pois joka puolelle, nyt lähdetään saunaan! Eturivissä istuvat pikkuoppilaat nousivat seisomaan ja alkoivat myös riisua... availla nappeja ja housuja, katse koko ajan rosvoissa, me opettajat kuiskimme heille taaempaa: Älkää te riisuko!! Yksi poika katsoi närkästyneenä taaksepäin ja sanoi: Mitä? Nyt mennään saunaan!

Tai se miten lapsiin vaikuttaa toisten lasten näkeminen, eri kulttuurista tulevien. Katsomme filmiä itävaltalaisista tai saksalaisista lapsista, jotka laulavat bussissa. Oppilaat ovat haltioissaan, noinko ne laulavat. Olis miltei hauska tutustua noihin. Tai: Toi näyttää vähän niinkuin olis kesämökillä.

Tänään olin kyllä muutenkin niin väsynyt, että jaksoin lähteä viemään poikia eskariin vain sen avulla, että otin väkevän pastillin ja imeskelin sitä. Sama asia, kuin jos tunnin kirjoitettuaan vaihtaa eriväriseen kynään. Väsyneenä otan kaiken irti arkisesta tilannekomiikasta, kun olen juuri vaihtanut kakkavaipan, tulee naapurin mietteliäs seitsenvuotias Anni kylään, leikkimään. Hän rupeaa jo eteisessä pohtimaan: Olen kyllä usein ennenkin sitä miettinut, että kun ihmisten kodeissa.. eri kodeissa.. on erilainen haju.

Traagista on taas se, että joskus tuntui, että mitä rankempia kotivuosia on takana, unettomia vuosia, imetysöitä, rintatulehduksia, lapsia, joiden impulssikontrolli ei toimi, sitä vähemmän empatiaa jaksoin tuntea muita äitejä kohtaan. Muillakin on rankkaa ja väsyttävää, mutten jotenkin jaksanut kuulla siitä. Vierailulle tuli kerran rauhallisen yksivuotias tyttö äiteineen, ja äiti oli uupunut. Minäkin olin uupunut, tuskin hengissä, kahden villin pojan ja vauvan kanssa. Hän sanoi väsyneenä: Ei tämän riiviön kanssa voi eikä jaksa oikein minnekään lähteä. (Tyttö istui autistisen rauhallisesti liikkumatta koko ajan samassa kohdassa lattiaa, kun omat poikani kiipeilivät verhoissa.) Onko se vaan ne näkyvät olosuhteet, mistä tuli sellainen pieni ironinen ajatus... Riiviö, ehkä se sana osui niin kirkkaasti omaan tilanteeseeni. Ajattelin: Älä puhu riiviöistä, jos et niistä mitään tiedä. Vaikka totuus on, että tilanteita eikä lapsia voi verrata, tietenkään. Olin itsekin väsynyt yhdenkin lapsen, esikoisen, kanssa. Eikä kaikki riipu pelkästään lapsen "vaativuudesta", vaan myös äidistä, perheestä, elämänolosuhteista, muutoksesta.

Nyt taas tilanne on niin toinen. En ole uupunut, elän juuri sellaista elämää kuin haluan, lasten ja perheen, kirjoittamisen ja ystävien kanssa. En suunnitellut perhettä, tietoisesti, mutta se olikin sisäänkirjoitettu oletus. Children must be. Perhe on tärkeämpi kuin ammatti tai työ. Kirjoittaminen... sekin oli sisäänkirjoitettu asia, joka tuli vasta esiin, kun tilanne oli sopiva, jotakin, mitä ei tarvinnut pohtia, (että rupeaisinkohan vaikka kirjoittamaan). Perhe ja kirjoittaminen ovat olemisen tapoja.