Aatto

Jouluna tuntuu kuin olisi moniaalla, siis monessa paikassa, yhtäaikaa. Yritimme käydä joulukirkossakin, vanhassa kivikirkossa sen takia, että kokisimme sen vanhan tunnelman. Vapaana oli vain kaksi paikkaa, jonne minä ja kaksi pojista istuimme. Vieressä oli munturipölö, mies, joka puhui meille lakkaamatta, taas ja taas, kun puhuin pojille, yritin puhua hiljaa. Hän kumartui lähemmäksi kuuntelemaan, että voisi osallistua keskusteluun. Mies oli tyylikkäästi puettu, mutta hänellä oli merkillisen pienet kengät ja siis jalat. Ehkä hän oli vieraan vallan edustaja. Hänen vaimonsa hymyili ja sanoi miehensä takaa: "Tervetuloa. Miten ihana saada lapsia tähän riviin." Miten ihanaa. Miten kauan se on sinusta ihanaa, että istumme tässä, minä mietin. Veikkaan, ettei kovin kauaa. Which was the case. Kuopus jaksoi hyvin odottaa palveluksen alkuun, mutta sitten hän alkoi mankua, kiemurrella. Mankua ja hokea kovemmalla äänellä. Ja kun hän päättää jotakin, hän ei anna periksi ennenkuin olosuhteet muuttuvat. Hän hokee: Haluu mennä tonne! Haluu tonne ylös (lehterille)! Haluu mennä! Ja hän tekee lähtöä. Parkuu, kun emme lähde. Lehteri on aivan täynnä, portaatkin ovat täynnä istujia. Ehdimme kuunnella vain muutaman lauseen ja ensimmäisen virren. Sitten ajattelen, että muiden pyhyyden kokemus häiriintyy liikaa. Tai liian monen kokemus. Kaksivuotiaalle uhmaikäiselle on turha puhua järkeä. Menemme ulos, mutta hän ei halua ulos. Hän rimpuilee, lyö jarrut päälle, istuu maahan ja potkii kun kannan häntä. Hän haluaa kävellä vapaana minne haluaa. Ymmärrän tätä. Oikein hyvin. Mutta menemme autoon istumaan, koska meillä on ohuet sisähousut, emme lähteneet ulkoilemaan. Kuuntelemme autossa radiosta kauniita joululauluja, mm. Jussi Björlingin hienoa tenoria. Kuopus parkuu suurimman osan ajasta. Auton ikkunat höyrystyvät ja putsaan niitä wc-paperilla. Katulamput syttyvät välähtäen. Kirkon vieressä virtaa pieni joki. Veden pinnasta heijastuu valo. Pyysitkin hyvää. Odotamme isää ja isoja poikia, jotka menivät lehterille. Näinkin voi aattoa viettää, autossa parkkipaikalla. Näen miten autoista purkautuu huonojalkaisia mummoja ja vaareja, mustat takit päällä. Nautinnollinen musiikki tulvii, tällaista kuuntelisin muulloinkin kuin jouluna. Kuunnellessani päätän, että kuopus luopuu tänään tutista ja että hänelle on juuri nyt tarjottava pettymyksiä. Hän on siinä kehitysvaiheessa, jolloin hän kerjää niitä. Ne tekevät niin hyvää. Onnistumisia ja hellyyttä myös, tietysti. Autossa olen kuitenkin vaipua itsesääliin. Kuka tarjoaisi minulle onnistumisia? En voi edes käydä joulukirkossa. En voi tehdä juuri mitään. Istun autossa surkean mätäojan varrella. Ehkä elämä on minulle yksinkertaisesti liian raskasta. Oops... astuin jokeen. Miksi juoda viiniä kun vesikin käy? Taivas ja helvetti eivät ole yhtenäisiä kokonaisuuksia, ihmisten mielissä. Että niissäkin on uskonsotia ja niihin voi mennä vähän kuin muukalaislegioonaan. Jos ei ole kotia, niin sekin on sama, silloin asuu ei-missään ja kaikkialla.

Kotimatkalla oloni kohenee. (Keskimmäinen tosin parkuu kotona koko ruokailun ajan, että haluaa syödä "jotakin muuta"!) Illalla meillä käy outo militantti pukki, jonka takki näyttää olevan Venäjän armeijan ylimäärää ja huivi islamilaisesta maailmasta. (Ja aurinkolasit!) Esikoinen menee avaamaan pukille ovea, ja kysyy pukilta: Mikäs oli nimi? Pukki vain mutisee ja nakkelee kasseja sisään. Ja lähtee pois. Todella outo, mutta kannatan aina sitä vaihtoehtoa, missä asiat tehdään eri tavalla kuin ennen. Erilaisuus ja uudet vaihtoehdot ovat aina kokeilemisen arvoisia.

Illalla Chaplinin Nykyaikaa katsoessani ymmärrän yhtäkkiä uuden merkityksen sanonnalle "break a leg!". Sehän voi tarkoittaa myös todellista heittäytymistä rooliin, niin, että unohtaa itsensä. Jos ei murehdi seurauksia (jalkojaan), niin silloin on todella heittäytynyt.