true self

readers's sense... hallusinating Foucault.. unable to save..alternative.. lead the mail character who.. sometimes gender may be constructed..a dying swan.. a role not an act.. nämä sanat sain talteen kun luen hyppivää kirjaa sylissäni yskivä ja rimpuileva kaksivuotias, lisäksi hän huutaa jokaiseen väliin (missä on kolme pistettä) TITA! Hän haluaisi tutin, mutta hän ei saa nyt saa sitä. Hän heittää tutin raivoissaan pois, jos saa sen. En voi keskittyä, mutta ajattelen, että kaikki on suhteellista. Ehkä en koskaan voi keskittyä tätä enempää. Vaikka minulla olisi aikaa ja oma työhuone.

Mietin eilen sitä, mitä menneestä muistaa, muistammeko todella vain sen mitä haluamme? Muistan yläasteajan hauskana. Oliko se todella sitä? En tiedä, miten tosi muistikuva on, ja onko sillä edes väliä? Olin priimusoppilas tarkkailuluokalla (yksi syy lisää, miksi näen monet asiat niin koomisena?), olin varmasti monien mielestä nössö ja vähintäänkin outo. Mutta... olin mukana "hyvissä" ja "pahoissa" porukoissa. Pääasiassa kuitenkin "hyvissä". Jos oli näin, miten se oli mahdollista? Olinko kuitenkin ulkojäsenenä molemmissa ryhmissä, en oikein kumpaakaan? Voi olla. Olin marginaaliasemassa, tarkkailijana. Vaikka olin ujo ja arka, minua ei kiusattu. Luulen (en tiedä), että se johtui siitä, että paikkani oli jotenkin määrittelemätön. Kiusaamisesta ei olisi ollut mitään iloa kenellekään.

Olimme toisinaan kaikki rehtorin puhuteltavana. Vaikuttavinta oli se, kun hän ei sanonut mitään. Katsoi vain meitä. Ja 97% tapauksista olin not guilty. Tämäkin tilanne tuntuu nyt koomiselta, ja niin se tuntui silloinkin. En ollut koskaan aidosti huolissani mitä tulisi tapahtumaan. Ja kaiken tämän jälkeen/takia minusta tuli opettaja.

Minusta se luokka oli hyvä porukka. Luokalla oli kiusaamistapaus, joku vaihtoi luokkaa sen takia. Onko tässä joku ristiriita? Eihän se voi olla hyvä porukka, jos joku savustetaan ulos. Oliko se tasapaino kuitenkin jonkinlaista kauhun tasapainoa? Ajattelimmeko silloin, että sitä mitä tapahtui, ei voinut estää. Toiset vastustivat kiusaamista, olivat heikon puolella, silti suunsoitto jatkui viikkoja, luokanvaihtoon asti. Mitä minä tein? En mitään. En puolesta enkä vastaan. Koin sen vääränä ja traagisena, mutta silloin minulla ei ollut rohkeutta puuttua asiaan - ja olin ulkopuolinen (omasta mielestäni).

Yritin vain hahmottaa, millainen olin silloin (ja millainen olen nyt). Luin pari päivää sitten jostakin: Suostu olemaan se mitä olet. Järjetön lause.