Näin unta, jossa keskustelin Freudin kanssa, ja hän sanoi, että tehtäväni on korjata liimalla tai jollakin systeemillä kaikki (sadat) rikkoutuneet marmori- ja lasikuulat. Kuulia on heitelty, niissä on lohkeamia, siruja on irtoillut. Kaikkiin löytyy oikea palanen. Sen sanottuaan hän kääntyi pois, näytti väsyneeltä ja ikävystyneeltä, ajatteli jo muita asioita, vaikka oli mielellään ottanut minut potilaaksi. Minä ajattelin, että kai minä jotenkin tästä selviydyn, ajan kanssa.
Huomaan haluavani mennä psykoanalyysiin, opiskella, lukea feminististä kirjallisuusteoriaa, muuttaa maalle, asua kaupungissa, kirjoittaa. En haikaile menneeseen, mutta kaipaan jonkun uuden alkua, ja tunnen vain alkuja, mitä olen itse kokenut. Antoisat vuodet kotona lasten kanssa ovat lopussa. Sitä on kääntynyt pois vanhasta, eikä tiedä mitä on edessä.
Kun nostan tai pidän sylissä nuorinta, hän tuntuu niin kevyeltä ja pieneltä. Olen muuttunut äitinäkin paljon näinä vuosina. Hän haluaa toisinaan vielä nytkin, kaksivuotiaana, että häntä syötetään. Tuntuu hyvältä se, miten pieni hän on. Hänen päälakensa on juuri hellan ja pöydän reunan tasalla. Hän jää usein viipyilemään syliin pitkäksi aikaa. Katselemme kirjoja ja hän on selittää, mitä näkee. Ulkona hän tunnnistaa uuden reitin ja kysyy: - Mihin menossa? Vastaan tulee tuulessa nainen pitkässä mustassa takissa, kädessä iso sateenvarjo, kun hän on mennyt ohi, vanhemmat pojat katsovat toisiaan ja sanovat vakavina, jopa pelokkaina: - Noita-akka!
Kunpa saisin postissa hyvin vuoratun alumiinipaperisen paketin, jossa olisi uudet toimintaohjeet. Ehkä jotain pieniä toimintavälineitä myös voisi olla mukana. Voisi ajatella elämää tehtävänä tai ongelmanratkaisuna.
No comments:
Post a Comment