Opiskelin ydinfyysikoksi. Kaksitoista vuotta Turussa, sitten Luzernessa CERN:in atomihiukkasfysiikan erikoistutkijana. Minun olisi pitänyt huomata aiemmin se, mikä oli niin itsestäänselvää. Kun koululaisena katsoin ikkunasta, ajattelin näkymää, en lämpöteknisiä ominaisuuksia. Kun laskin kappaleen heittämää varjoa, en ajatellut pinta-alaa, vaan sitä, mitä varjossa voisi tehdä, miten se heittyy, ruohon vihreää värisävyä varjossa, tunnelmaa. Jatkoin kuitenkin sokeasti työskentelyä kohti päämäärääni, Yhtenäisteoriaa.
Luzernessa kärsin jatkuvasti ihottumasta kasvoissani. En juuri käynyt ulkona. Hilseily ja kutina pahenivat koko ajan, aloin murtua.
Vuodet puutarhatonttuna ovat parantaneet murtumat. Kasvoni ovat eheät, partani hyvinvoiva ja isot silmäni - niistä toisinaan vierähtää kyynel, kun katselen Ristorante Casagranden terassilla ihmisten hymyjä, kohtaloita. Näen auringon, nautin varjosta.
Subscribe to:
Post Comments (Atom)
9 comments:
Kiitos sykähdyttävästä tarinasta. =)
Kaunis tarina siitä mikä elämässä on tärkeää.
Vuodet puutarhatonttuna, melkein uskoin siihen saakka... kiva juttu.
Mahdammeko olla peräti kurssikavereita, tonttu hyvä? ;)
Sama ilmiö sai allekirjoittaneen vaihtamaan alaa puolitoista vuotta sitten. Nykyään onnellisempi, katse siellä missä pitääkin.
Tästä haluaisin lukea lisää.
Kiehtova tarina, samaa mieltä kuin blogisisko!
Kiitos kaikille kommenteista! Niitä oli mukava saada.
Tarina haastaa lukijan – muutokseen. Usein on vaikeaa kuunnella ja totella itseään. Vaikka tietää, että vinossa on, ei tee mitään, kulkee vain vinossa...
taitava tarina, kiitos
Aikas hauska! Ensin luulin, että jokin fakki-idiootti jaksaa jatkaa, mutta tämähän olikin positiivinen yllätys! :)
Post a Comment